Asiallinen ja orientoitunut potilas

Nyt on muutama viikko tullut sulateltua lääkärin päätöstä, että jalka leikataan uudestaan. Jalassa olevat kuusi ruuvia ruuvataan päiväkirurgiassa pois pienten reikien kautta. Syynä, että kivut eivät ole kesän jälkeen juurikaan vähentyneet, vaikka panacodien rinnalle on otettu hermosärkylääke lyrica. Jotenkin tuntuu, ettei lyricalla ole mitään vaikutusta. Mutta kun panacodit jättää ottamatta, niin sen kyllä huomaa! Kokeilin olla ilman, niin ensimmäisen kuntoutuksen jälkeen ei meinannut päästä seuraavana päivänä ollenkaan liikkeelle! Testasin olla ilman panacodeja (niihin kuulemma jää koukkuun ja siksi otettiin lyricat käyttöön) mutta aivan normaaleista arkiaskareistakin suoriutuminen oli hankalaa. No, näillä mennään ainakin toistaiseksi, vaikka vahvojen lääkkeiden pitkäaikainen käyttö arveluttaa.
Jonkun näköistä rappeumaa jalassa on havaittavissa ja jotain immobilisaatio-osteoporoorisia. Eli saa nähdä, mitä tapahtuu kun ruuvit otetaan pois. Lääkärin mukaan saatetaan sohaista ampiaispesää ja kivut pahenevat. Tai sitten ei... Mutta jos kivut eivät ala vähenemään leikkauksen jälkeen, niin sitten mietitään luudutusoperaatioita. Joka tapauksessa tilannetta rauhoitellaan leikkauksen jälkeen ja kasseellaan. Eli kaikesta päätellen projekti jatkuu taas jonkun aikaa.
Tämän hetken arvaus on, että jalkaterään jää joka tapauksessa siinä määrin kipuja, ettei minusta ole "oikeisiin töihin" (tätä lääkäri ei suostunut kirjoittamaan!). Virallisemmin lausunnossa lukee, etten jatkuvasti kykene selviytymään fyysisestä jalkojen päällä tapahtuvasta raskasta kuormitusta sisältävästä työstä, tai sellaisesta työstä, jossa joutuu kävelemään huomattavia matkoja. Eli kun tämä projekti tuntuu venyvän, eikä minusta  lopultakaan taida olla niihin "oikeisiin töihin", niin hieman alkaa haiskahtamaan alan vaihdolta. Kun asiaa on jo jonkun aikaa sulatellut, niin ei vaikuta pelottavalta. Ehkä pikemminkin mahdollisuudelta. Mutta tämäkin asia lienee ratkeavan lähikuukausina. Suurin tekijä tässä on vakuutusyhtiö ja miten se suhtautuu. Minä olen kuulemma jo jonkun kuntoutustiimin huomassa. Tiedä mitä se sitten tarkoittaa.
Kuntoutus jatkuu edelleen pari kertaa viikossa ja lapset pakottavat käymään ainakin kerran viikossa  uimahallissa. Kotona sitten jumppailee sen minkä kärsii.

No näin se maailma taas yllätti: aamulla aloin kirjoittamaan blogia ja tauon aikana posti toi leikkausajan! Leikkaukseen pääsee 30.10. eli reilun viikon saa jännittää. Papereissa oli, että tälläisten pikkujuttujen jäljiltä tulee kahdesta kolmeen viikkoa sairauslomaa. No, saanen taas hieman epäillä...
Ruuvit ilmeisesti otetaan edellisten leikkausarpien kohdilta, eli reikiä tulee ihonsiirteiden kohdille. Mietityttää vaan että miten tuo "uusi" iho suhtautuu tikkailuun. Kaipa nuo tuolla sairaalassa tietävät mitä tekevät. Toivottavasti...

Yksi asia tässä ottaa päähän: lausunnossa oli "asiallinen ja orientoitunut potilas, normaali ruumiinrakenne".  Just, normaali...Sohvalla maatessa ja saaressa löhöillessä tupsahti reilut kymmenen kiloa painoa. Juu, ei päässyt liikkumaan, lääkkeet lihottaa, masentaa ja vituttaa... Tai sitten on vaan tullut ahneuksissaan syötyä ihan liikaa suhteessa laiskaan liikkumiseen! PRKL!!! :D

Poliisiasia

Nyt on kesä vaihtunut syksyksi ja nromaali arki astunut kuvioihin. Pienemmät lähti eskariin, vanhin kolmannelle luokalle ja rouva töihin. Ja minä jatkan sairauslomalla ainakin lokakuun loppuun. 

Kahteen otteeseen tuli käytyä kesän lopussa lääkärissä ja kahteen kertaan oli myös työkykykeskustelut. Toisella kerralla lääkäri jatkoi sairauslomaa lokakuun loppuun ja panacodin rinnalle määräsi hermosärkylääke lyricaa. Panacodista pitäisi kuulemma päästä pikkuhiljaa eroon, koukuttaa kuulemma. No, en tuosta koukusta tiedä mutta jos niitä ei syö, niin jalkaan koskee entistä enemmään. Huomaa milloin vaikutus alkaa lakkaamaan, ei tarvitse kellosta katsoa.

Kesällä pärjäsikin vähemmillä lääkkeillä kun ei ollut "pakko" tehdä eikä lähteä mihinkään, kuntoutusta lukuunottamatta. Kotonakin tuli jumpattua jalkaa sen minkä kesti. Ajattelinkin, että jos vähemmillä panacodeilla pärjää niin hyvä. Mutta kun tuo arki iski, niin huomasi ettei yhtään vähemmillä tule toimeen, joskus tuntuisi vaativan enemmänkin. Mutta josko nuo lyricat alkaisi auttamaan, kun saa nostettua annokset oikealle tasolle. Nyt ei vain tunnu sen suhteen kovin lupaavalta. Noh, aika näyttää...

Tänään sitten tulla tupsashti postissa, seuraavan kuntoutuksen maksusitoumuksen lisäksi, yhteydenottopyyntö poliisiin. Haluaisivat kuulla minua asianomistajana työtapaturmassani. Aluehallintovirasto teki tapaturmasta kesän alulla tutkintapyynnön poliisille, oli kuulemma sen verran paljon rikoksia tapahtunut. Viime viikolla täyttelin oikeusapuhakemuksen metalliliittoon, ylihuomenna kinkkailen poliisin juttusille. Yllättävän nopeaa toimintaa, kun aluehallintoviraston ylitarkastaja arveli että menee ensi vuoteen. Parempi tietysti että saa asian virallisen puolen hoidettua alta pois.

Työkykykeskustelua käytiin ja tultiin siihen tulokseen ettei tehtaalle ole vielä asiaa. Ei ainakaan niin kauaa kuin aamusta iltaan napostelee kolmiolääkkeitä. Sittenkin melko varmasti toiselle osastolle, koska ei tällä jalalla entisiä töitä tehdä. Aluksi ehkä jotain työkokeilua, muutamaa tuntia kerralla. Mutta saapas nähdä, johan vakuutusyhtiökin kehotti varmuuden vuoksi katselemaan koulutuspaikkoja. Ei toisaalta tuntuisi ajatuksena yhtään huonommalta. 

Kun nyt miettii paria kuukautta taaksepäin ja tämänhetkistä tilannetta, ei jalassa kovin paljoa ole tapahtunut. Liikkuvuutta on tullut jonkin verran lisää, mutta kivut eivät oikeastaan ole vähentyneet. Aamut ovat edelleen vaikeita, kun jalka on nilkasta alaspäin jäykkä kuin rautakanki, mutta toisaalta illalla koipea kolottaa kun on joutunut olemaan jalkeilla. Siihen väliin sitten mahtuu eri asteisia kipuja kävellessä. Noo, eipä ole tylsää... ;D

Ikään kuin lomailua

Heinäkuun alussa tehtiin perheen kanssa reissu Viron Pärnun kautta Latvian Jurmalaan. Matka oli varattu jo keväällä jolloin oli suunnitelmissa olla töissä tai paremminkin kesälomalla. No, eipä tullut jalka työkuntoon eli ei sitä oltu kesälomallakaan. Mutta matkaan lähdettin sillä ajatuksella että kunnon mukaan.

Eihän tuo autossa istuminen jalan päälle käy muuten kuin ettei aamulla uskaltanut ottaa panacodeja. Ei huvita ajaa perheen kanssa satoja kilometrejä pilleripäissään. Kun laivalle päästiin niin huomasikin ettei  niitä lääkkeitä ollut ottanut. Burana sai toimia ensiapuna että pääsi edes vähän liikkumaan laivalla.

Yhden Pärnussa vietetyn hostelliyön jälkeen suunnattiin Jurmalaan. Koko matkan tarkoitus oli mennä lasten kanssa Euroopan suurimpaan vesipuistoon ja tietenkin käydä hienolla hiekkarannalla. Hotelli oli muutaman sadan metrin päässä rannasta eli jopa minulle "kävelymatkan" päässä. Aamurutiineihin kuuluikin panacodit, kahvit ja tunnin päästä nilkuttamaan rannalle. Sinne suuntasimmekin kaikkina kolmena päivänä jotka Jurmalassa olimme, kelit ei vain olleet kovin aurinkoiset. Siitä huolimatta muksut pulskasivat meressä ja vatkasivat merilevän kanssa. Ranta oli jalan suhteen miellyttävä alusta kävellä, penkkejä ja kahviloita oli todella tiuhaan jossa sai huilata. Samoin oli asia pääkadun suhteen.

Lapset muistivat mainita useasti että ollaan menossa "euroopan suurimpaan vesipuistoon" ja sinne myös menimme. Lapset pulskasivat neljä tuntia ja itse tuli lilluttua seurana. Kokeilin varovasti uintia ja se joten kuten onnistuikin. Kun nilkka ei taivu suoraksi, niin se hankaloittaa hieman uimista. Käveleminen vedessä oli ihan oma kokemuksensa sinänsä. Sisemmän ihonsiirteen kohdilla veden vastus tuntui kuin veitsi olisi viiltänyt. Tuollaista tuntemusta ei jalassa ole vielä ollutkaan, vaikka aika moninaisia tuntemuksia on ollutkin. Eikä liukailla laattalattioilla paljain jaloin nilkuttaminenkaan mitään herkkua ollut. "Sotavammat" keräsivät kaiken lisäksi huomiota, ihmiset jäivät tuijottamaan jalkaa. Heh...

Hyvä reissu kuitenkin kaikkiaan. Lapset viihtyivät ja sehän on pääasia.

Eilen ajeltiin rouvan kanssa Joensuuhun ilosaarisockin avajaisklubille. Sulolle oli saatu hyvä esiintyjäkaarti aina Haloo Helsingistä Staminaan. Keli oli tosin sateinen, eli oli aika helmeä päästä keikan jälkeen hotellihuoneeseen suihkuun ja lakanoitten väliin nukkumaan.

Itse keikalla tälläisellä jalkavaivaisella on aika "mielenkiintoista". Koko ajan pelotti että hyppivä ja ryntäileva festariyleisö tallaa jalan päälle. No ei onneksi tallonut. Normaali rokkikeikalla hyppiminenkin on mahdotonta, ainoa liike on kun yrittää saada painoa jaettu jaloille jotka kipeytyvät paikoillaan seisoskelusta. Tällä kertaa edes anniskelualueella ei ollut pöytiä ja tuoleja. Teki aika tiukkaa olla tunnin kestävä keikka jalkeilla. Onneksi keikkojen välissä oli 45 minuuttia väliä jolloin sai lepuuttaa jalkoja. Eikä myöskään käynyt edes mielessä kävellä hotellille vaikka taksia jonottaessa joutuikin seisomaan sateessa. Normaalisti matkan olisi kävellyt pienemmässä ajassa kuin mitä meni taksia odotellessa. No, nykyään "normaali" on vähän eri asia kuin joskus ennen. Tai mikä nyt sitten on normaalia...

Aamulla edellisen illan seisoskelun löysi heti jalkeille noustessa. Kuuden askelen matka vessaan piti taittaa kolmessa erässä ja silti meinasi itku päästä. Miten helvetissä voikin nuo aamut olla välillä vaikeita? Joskus sohvalla maatessa, jalka koholla tyynyn päällä, miettii että eihän se enää niin kipeä olekaan. Mieli vain ikävästi muuttuu, kun lähtee siitä sohvalta liikkeelle.

Kesä on sinänsä mennyt aika lupsakasti. Mökillä ollessakin on osannut olla tekemättä oikeastaan mitään kun mitään ei oikeastaan pysty tekemään. Uistinta nyt pystyy vetämään ja sehän lapsille passaa kunhan on hyvät eväät. Grillauskin onnistuu jos pitää tuolin vieressä ettei tarvitse seisoskella.

Maanantaina taas fysioterapiaan ja sitten mökille. Josko vesi olisi niin lämminntä että voisi uida? Eppäillä soppii... ;D

Iloisia uutisia ja hautajaisia

Kuukausi sitten kuulin lääkäriltä ilouutisen: kuukuden päästä olet kunnossa eikä sairauslomaa tarvita enempää! Kyseinen lääkäri ei ollut leikannut kirurgi vaan erikoistuva, nuorempi kaveri.Hän oli katsonut aamuiset röntgenkuvat, katsoi jalkaa, pari kertaa puristeli ja totesi että hyvä on. Ei kylläkään kysynyt minulta miten onnistuu liikkuminen, onko kipuja tai oikeastaan mitään muutakaan. Minä olin hieman epäilevällä mielellä, että olisin heti juhannuksen jälkeen työkunnossa, mutta mikäpä minä olen ammatti-ihmisen kanssa väittelemään.

Vakuutusyhtiöstäkin soittelivat. Ihmettelivät, kun mitään muuta paperia ei ollut mennyt heille viimeisen lääkärikäynnin jälkeen, kuin sairauskassan varmuuden vuoksi lähettämä sairauslomatodistus. Eipä sieltä keskussairaalasta kyllä tullut kotiinkaan lausuntoa, yleensä se tulee muutamassa päivässä. Mikä lie hasardi käynyt...
Vakuutusyhtiöstä kyselivät myös koulutuksistani, olisiko jotain muuta uraa mahdollista suunnitella jos jalka ei kestä terästehtaan lattioita taaplata. Olenhan minä 20 vuotta sitten saanut kuorma-autokuskin paperit, tosin päivääkään en ole sen jälkeen ajanut kuormuria. Eli se taitaa olla pois suunnitelmista. Yksi vaihtoehtohan on että lähtee täysin uusille urille ja koulun penkille. Mutta se vaihtoehto on vasta yksi kaukaisista vaihtoehdoista ellei jalka ala pitämään kunnolla päällään. Kaikkeen kuitenkin kannattaa varautua eikä mitään vaihtoehtoa sulkea pois.
Kuntoutusta on nyt takana 18 kertaa ja kolme kertaa on tehty jo lihaskuntoharjoitteita. Jotenkin on tuntunut, ettei ne voimat ole kovinkaan paljoa hävinnyt. Mutta kun jumpparin kanssa on tehty niitä "oikeita" liikkeitä, eikä ole saanut huijattua tai autettua terveellä jalalla, niin kauhean heikkoa se tekeminen on. Kuvaava on, ettei kantapäätä meinaa saada irti lattiasta kun yrittää oikealla jalalla yksistään sitä nostaa. Liikkuvuus on hieman kuukaudessa parantunut mutta hidasta tuntuu olevan. Töitä töitä...

Kävin tällä viikolla työterveydessä kun keskussairaalasta ei tullut enää kutsua. Terrissä ei ollut juurikaan tietoa minun tilanteesta, mitä nyt olivat netistä ihalleen kauniita valokuvia. Lääkärin kanssa keskustelin tilanteesta, lääkäri tutkaili jalkaa ja tilasi sairauskertomukseni sairaalasta. Lääkäri kertoi kirjoittavansa lausunnon vakuutusyhtiölle lausunnon kunhan saa paperini ja jatkoi sairauslomaani elokuun alkupuolelle. Katsellaan taas elokuun alussa miltä tuntuu ja mitä tehdään.

Santtu 2007-2012

Maaliskuussa auton alle jäänyt Santtu päätti päivänsä eläinlääkärin toimesta viime viikolla. Jalka ei toipunut yhtään, päinvastoin kaikki lihakset hävisivät. Ei lerppu jalka koiraa itseään haitannut, mutta maata viistänyt jalka aukesi heti kesän alettua ja edessä olisi ollut tulehduskierre kaikkine lieveilmiöineen. Todella ikävä asia mutta sellaista se elukoiden kanssa on. Santun lopettaminen oli ollut mielessä jo pidempään, kun tuntui ettei jalasta tule enää kalua. Lapsille varsinkin asia oli kova paikka, ja tytöillä oli itku silmässä kun yhdessä luotiin hautaa umpeen.

Toivottavasti nämä ikävämmät uutiset alkaisi olla tältä erää tässä.

Väsähtänyt raaja

Kaksi viikkoa sitten sain kenkään laitettavan, mallin mukaan tehdyn tukipohjallisen. Liikkuminen helpottui mutta kivut sen mukana lisääntyivät. Ennen pohjallista kulkeminen rajoittui muutamiin kymmeniin metreihin kerralla, nyt matkaa taittuu parhaimmillaan muutama sata metriäkin.
Mutta voi helkutti että käveleminen alkaa koskemaan jalkaan! Varsinkin kun yrittää ajatuksen kanssa askeltaa oikein. Hieman helpompaa on tallustaa jalka vinossa mutta käsittääkseni nyt olisi takoitus opetella ja totutella kävelemään oikein. Jalka väsyy jo pelkästä paikallaan seisoskelusta niin paljon, ettei meinaa päästä enää uudelleen liikkeelle. Saatikka jos pienen kävelyn jälkeen hetken huokaisee.
Pari päivää on ollut viikon sisällä, että on "joutunut" kävelemään tai seisoskelemaan jonkun aikaa, vaikkakin on saanut aina välillä istahtaa. Seurauksena on ollut seuraavana päivänä se, ettei kipupurskahdukset ole talttuneet edes panacodilla. Jännä tunne, kun jalka on jotenkin yleisesti ottaen kipeä mutta aina jostakin purskahtaa sellainen kipupiikki joka säteilee polveen asti.

Jumpasta, lymfasta ja tukisukasta on ollut se ilo, että turvotus on aavistuksen verran laskenut. Ehkä osittain siksi varpaat ja nilkkakin on alkanut hieman paremmin liikkua. Turvotuksen laskun myötä ihonsiirteet ovat menneet hieman kurttuun ja nyt mietityttää että pesiytyykö noihin monttuihin jotain pöpöjä. Pitänee kysyä ensi viikolla lääkäriltä kun on röntgen ja lääkärin tapaaminen.
Jumpassa on nyt keskitytty liikuttamaan varpaita että jalkapohjan kaaren lihakset vahvistuisivat. Tuntuu oudolta kävellä, kun jalasta puuttuu liki kokonaan elastisuus. Varsinkin kun jalka väsyy, eikä siihen paljoa tarvita, kävely menee tökkimiseksi. Tänään jumppa jäikin liki kokonaan pois, kun jalka oli niin hiton kipeä toissapäiväisestä liikkumisesta. Pitäisi liikkua, mutta juuri sen verran, ettei jalka kipeydy liikaa. Siis vain sen verran että sitä pystyisi vielä jumppaamaan. Aika hakemista, että löytää tasapainon näiden välille. Varsinkin kun se kaikkein pahin kipu ja väsymys iskee yleensä vasta seuraavana päivänä. Jalkaa myös kuumottaa välillä, ihan kuin seisoisi toinen jalka kuumassa vedessä.

No, näillä mennään. Jalkaa pitää vain oppia kuuntelemaan. Eihän sitä tiedä vaikka se joskus alkaisi ennustamaan säitä! :D

Kenkä jalassa, jalka kengässä

Tiistaina proteesipajalta kävi kaveri sovittelemassa kenkään laitettavaa pohjallista. Hyvinhän tuo sopi kun repi lenkkarista kaikki irralliset osat sisältä pois. Jalkakin mahtui kenkään kun avasi kaikki nyörit levälleen. Mallin mukaan tehdyn pohjallisen avulla kävely muuttui heti paljon luontevammaksi. Pohjallinen tukee jalan holvia, joka on lässähtänyt ilmeisen lopullisesti.
Nyt on huomattavasti helpompi yrittää pitää polvi ja varpaat kävellessä oikeassa linjassa. Onkin aika vekkulia miettiä joka askeleella miten laitetaan kantapää maahan ja rullataan jalkaa kohti varpaita. Ja sitten kun tasaisesti koskee sekä ukkovarpaan että pikkuvarpaan kohdille, tietää askeleen onnistuneen liki pitäen oikein. Ja sitten taas uudestaan ja uudestaan...
Tänään kävelin Helsingissä rautatieasemalle hissun kissun sellaisen 15 minuuttia. Vaikka vähän ennen liikkeelle lähtöä tuli otettua panacod, niin istumaan päästessä piti jonkin aikaa huokailla ja etsiä sopivaa asentoa. Sitä ei junan penkissä ollut helppo löytää.

Tänään oli Helsingissä "Anna aihetta peukkuun-järjestötoimijat vaikuttajina sosiaalisessa mediassa"- seminaari. Paikalla oli loistavia puhujia mm. Teemu Leinonen Aalto-yliopistolta, Pauliina Mäkelä Kinda Oy:stä, Piritta Seppälä ja Jere Majava. Hyvä päivä, tuli paljon uusia ajatuksia. 

Onpa hauskaa, miten ihminen voi tulla hyvälle tuulelle siitä, kun saa TOISEENKIN jalkaan oikean kengän! :D

Kippeel jalal...

Nyt on reilut pari viikkoa tullut kinkattua geishakengän kanssa. Kuten arvelinkin, liikkumisen lisääntyessä myös kipuilut ovat lisääntyneet. Panadolilla, panacodilla ja buranalla on siivitetty päivää, yleensä aamusta iltaan.

Viikko sitten käpyteltiin kavereiden kanssa viikonloppu Rytöniemessä mökköstelyn merkeissä. Lapset viihtyi ja mukavaa oli kaikin puolin. Liikkuminen epätasaisilla poluilla otti jalan päälle aika kovastikin, kun vielä jokaisella askelella piti erikseen miettiä, mihin jalkansa laittaa. Hauskaa oli myös köpötellä aamulla pariinkin otteeseen ulkohuussiin. Tällä koivella ei voi tuotakaan hommaa jättää ihan viime tinkaan, saattaa joutua housupyykille! Kun kolme päivää tepsutteli poluilla, saikin maata maanantain sohvalla koipi tyynyn päällä. Näin se vain näyttää menevä.

Vappuilkamat paleltiin Simpeleen työväentalolla. Porukkaa oli toista sataa ja ihan hyvä tunnelma. Sunakin piti hyvän puheen.

Eilen juhlittiin Niinan synttäreitä hyvän ruoan ja vielä paremman seuran merkeissä. Nuoriso jaksoi lähteä jatkamaan kaupungille mutta maalla asuvat vanhukset suuntasivat kotia.

Fysioterapiassa käyn kerran pari viikossa. Jotain apua tuosta jumpasta on ollut, kun nyt saa melkein kaikki varpaat oikein kovasti yrittämällä lattiaan. "Nimetön" varvas vain on ihan "hönttö", siihen ei elämää ole saanut. Mutta jahka turvotuksen laskettua siihenkin jotain eloa tulisi. Lymfahieroja antoi kokeiltavaksi tukisukan joka aika hyvin poistaakin turvotusta. Turvotus toki palaa heti kun sukan ottaa pois. Mutta josko se siitä lymfahieronnan kanssa alkaisi poistumaan lopullisesti.

Kävelyn opetteluahan tämä omatoiminen jumppa suuremmalta osin on. Jotenkin tuntuu hassulta ettei enää edes muista, miten "oikeasti" kävellään. Ohjeena on, että kotona mahdollisimman paljon paljain jaloin kävelyä, että hermoärsykkeitä tulisi jalkaan. Tuntuu jännältä kävellä, kun jokaisen askelen yrittää ajatuksen kanssa saada menemään oikein. Yllättävän raskasta, myös henkisesti.

Vekkuli asia on tuo kivun kanssa eläminen. Jossain vaiheessa kotona maatessa kipuja ei kauheasti ollut, pystyi olemaan ihan ilman lääkkeitä. Mutta nyt liikkuessa se on mahdotonta, vaikka kivut tulevatkin enemmälti paikoillaan ollessa. Mutta tuohon kipuunkin näemmä tottuu ja osaa iloita siitä kun välillä ei koskekaan ihan niin paljon. Sekin lohduttaa, että yleensä kivut johtuva siitä, että jotain on tehnyt. Eli kipujen kanssa, pienin askelin kohti parempaa huomista.

Jouni kävi ropaamassa tänään veneen sähköjuttuja kondikseen. Ensi viikolla lasketaan vene vesille ja mennään viikonlopuksi mökköstelemään. Siellä sitä saa taas hyvää reeniä jalalle ja mielelle, kun kompastelee kivikossa. Mutta sitähän se jumppari suosittelikin!

Geishalle kenkää

Tänään oli se päivä kun sininen ortoosi vaihtui violettiin "geishakenkään".  Jalan olo keveni kummasti ja liikkuminen helpottui kun nilkkakin alkoi kävellessä liikkua.Kengän pohja on kova ja se tukee jalkapöytää. Tätä keksintöä on käytettävä siihen asti kunnes vakuutusyhtiössä saavat päätettyä tarvitsenko tukipohjallista.

Söpö kenkä geishalla.

Tänään soittelinkin vakuutusyhtiöön kun kirurgi kyseli tukiphjallisen perään. Vakuutusyhtiössä lähete ja kirurgin lausunto oli siirretty heidän oman lääkärin pähkäiltäväksi. Saa sitten nähdä, tarvitsenko pohjallista ollenkaan. Leikanneen kirurgin mielestä tosin ilmeisesti lopuksi elämäksi, mutta saattaahan se vakuutusyhtiön lääkäri olla viisaampi. No, pohjallista ei kuitenkaan pääse tekemään, ennen kuin vakuutusyhtiöstä on maksusitoumus. Ei auta kuin odotella, lupasivat kuitenkin kiirehtiä.

Ortoosiin verrattuna liikkuminen on sinänsä helpompaa että paino jakaantuu tasaisemmin koko jalalle. Varpaatkin saavat siis osansa painosta. Tähän asti kävely oli enemmän sellaista köpöttelyä, nyt rullaa jo vähän enemmän.

Hieman on vielä turvotusta.

Tähän ne ilonaiheet sitten loppuivatkin. Luulin, ettei jalka enää ole kauhean kipeä, mutta nyt huomasin että kyllä se on, vieläkin! Kun painoa alkaa laittamaan päkiälle, sattuu. Ja kun painoa siirtyy vielä siitä varpaille, sattuu vielä enemmän. Huomaa, ettei tuota osaa jalasta ole käyttänyt liki kolmeen kuukauteen. Vaikka varpaita on tullut väänneltyä ylös alas, ei se näköjään ole mitään verrattuna tuollaiseen kävelyn tapaiseen. Kun ortoosin kanssa tuli köpöteltyä kaupassa vähän pidemmänkin matkaa, niin tällä kengällä taitaa jäädä kävely ainakin alkuun lyhyemmäksi. Ja kipulääkettä tuntuu kuluvan. Eilen jäisillä eldoradon wokkivihanneksilla (terveysvaikutteisia kasviksia!) laskenut turvotuskin on iloisesti palannut korkojen kera.

No, perjantaina taas fysioterapiaan opettelemaan kävelemistä. Eiköhän se tästä, pienin geishanaskelin! :)

Fysioterapiaa ja kylttyyria

Viikolla lääkäri laittoi siis lähetteen fysioterapiaan. Asia ei tietenkään ole niin yksinkertaista kun maksajana on vakuutusyhtiö. Ensin pitää ottaa lähetteestä kopoi ja laittaa sitten vakuutuyhtiöön, jossa asia aikanaan käsitellään. Näin minulle puhelimessa neuvottiin ja lisäksi pitää olla sellainen paikka jonka vakuutusyhtiö hyväksyy. Käskettiin vielä soitella perään, että osaavat noukkia minun tapauksen kasasta ja kiirehtiä. Alkoi tuntua siltä, että kaiken postittelun ja kyselemisen aikana jalka ehtii parantua itsestään.
No, minähän soittelin (muutamaankin otteeseen) ja eräs virkailija antoikin minun asiaa käsittelevän henkilön suoran numeron. Asiat alkoivat taas rullaamaan ihan uudella tavalla. Lähetteet eivät olleet edes vielä menneet perille, mutta virkailija lupasi puhelimessa maksusitoumuksen kun katsoi papereista mitä minulle on käynyt. Proteesipajalle ei tosin pystynyt lupaamaan, ennen kuin saa tarkan tiedon mitä siellä tehdään. Virkailija neuvoi vielä varmistamaan fysioterapeutilta että hoitavat tälläisiä vammoja, muuten ei ole väliä missä käyn.
Kyselin vielä, miksi minulle maksettiin ennakkomaksuna sairaspäivärahaa eikä todellista. Vakuutusyhtiössä olivat ihmetelleet minun vuosiansioiden epäjohdonmukaisuutta, viime vuosi kun oli aika paljon pienempi. Viime vuonna olin viisi kuukautta osittaisella hoitovapaalla ja tein 30 tuntista viikkoa. Tätä olivat sitten kyselleet, vaikka palkanlaskennasta oli kuulemma laitettu selvitys. Olivat sitten laittaneet rahaa tulemaan ettei tarvitse ilman rahaa odotella. No, ei ne asiat aina selviä yhdellä kertaa. Mutta se on sanottava, että palvelu oli taas IF:n puolelta todella hyvää.

Ensimmäinen fysioterapeutilla käynti oli lähinnä mittailua ja kääntelyä. Varpaat eivät siis liiku ilman apua juuri ollenkaan paitsi ukkovarvas vähän. Sormilla tavuttelemalla kaikki taipuvat ilman suurempia tuskia.
Nilkka taipuu ylöspäin 5 astetta ja alas 20 astetta eikä siinäkään käsin taivuttaessa kauheasti kipua ole. Sivusuunnassa nilkka ei sitten liikukaan juuri ollenkaan.
Kaikki tämä nilkan jäykkyys johtuu pääasiassa turvouksesta ja liki kolmen kuukauden liikkumattomuudesta, mitään sieltä ei ole varsinaisesti rikki. Turvotusta onkin pitkin jalkaa, nilkan parista sentistä jalkapöydän reilu viiteen senttiin. Turvotus pitäisi saada liikuttamalla, kohoasennolla ja kylmällä pois. Liikeratojenkin pitäisi siitä alkaa paranemaan. Tosin varpaiden jänteet ovat arpeutuneet leikkauksen jäliltä johonkin kiinni mutta niidenkin pitäisi vääntelemällä rapsahdella irti.

Kävelyn opettelussa riittääkin sitten tekemistä. Jalka on ollut sairaalasta asti enemmän tai vähemmän oikealle kääntyneenä, se on ollut helpoin asento kipujenkin kannalta. Nyt kävellessä jalka on siis viistosti oikelle kuin Aku Ankalla. Eli ensimmäinen ohje on kääntää varpaat menosuuntaan. No se onkin helppo homma. Paitsi että polvi kääntyy samalla sisään päin. Polvikin pitäisi kääntää varpaiden suuntaisesti. Tämäkin onnistuu, mutta sitten alkaakin aikamoinen kipu nilkassa ja pohkeessa, ja koko jalka kääntyy lonkasta väärään suuntaan. Ohjeena on siis kävellä ajatuksen kanssa muutamia askelia huoneesta toiseen. Siitä se kuulemma alkaa pikkuhiljaa sujumaan. Lisäksi nilkan ja varpaiden heiluttelua ja vääntelyä joutoaikoina.

Fysioterapiaa jatketaan kaksi kertaa viikossa näin alkujaan. Ensi viikolla tehdään Lappeessa väliaikainen  "geishakenkä" tukemaan jalkapöytää ennen kuin proteesipajalta saa "oikean" tuen siihen. Eiköhän tämä taas pikkuhiljaa mene etiäppäin.

Eilen harrastettiin lasten kanssa kulttuuria, kun käytiin Kymen Kotkien kanssa katsomassa Kotkassa Koirien Kalevalaa. Lapset tykkäsvät kovasti niin linja-automatkasta kuin teatteristakin. Vähän vaikutti, että linjurikyyti voitti teatterinkin! Mukava reissu kaikin puolin, sai Hannakin laatuaikaa yksikseen...

Kirurgilta kipeitä terveisiä

Tänään olikin sitten se kauan odotettu aika leikanneelle kirurgille. Hänen mielestään kaikki on mennyt hyvin, luut paikoillaan ja ihonsiirteet tarttuneet hyvin. Eli kaikki niinkuin pitää ja se kuulosti hiton hyvältä!

Ensin kirurgi totesi että hyvin on ihonsiirteet tarttuneet eikä niitä tarvitse erkoisesti suojata kun ovat kuopalla. Jalka siis on edelleen turvoksissa. Kun tuosta turvotuksesta kysyin, niin kuulemma yleensä vuodessa-kahdessa laskee. Eli seuraavat pari vuotta pitää ostaa kaksi paria kenkiä, jepjep...
Nilkan liikkerataa kanssa kokeiltiin. Se liikuikin aika hyvin väännellessä, eikä edes paljoa koskenut. Mutta sitten kirurgi nappasi kiinni varpaista. Totesi, että "nämähän ovat aika jäykät!",  ja alkoi vääntämään alaspäin. Murjaisi varpaita minua silmiin katsoen ja totesi että näin sitten kotona: kun silmiin tulee kyyneleet niin sitten pidät siinä 30 sekuntia. Ja sama pitää tehdä vääntäen varpaita taivasta kohden. Siellä on kuulemma jänteet arpeutuneet leikkauksen jäljiltä ihoon ym. kiinni ja rapse käy väännellessä.
Muutama ruuvi on nivelissä sillein että estää liikkeen. Ne joko katkeaa, ei katkea tai sitten ne poistetaan. On kuulemma paria koulukuntaa tuon asian kohdalla. Ja ehkä joudutaan joskus luuduttamaan jalka, jos kivut ei häviä.

Ensi viikolle on aika taas Lappeenrantaan jossa tekevät väliaikaisen "geishakengän". Se kuulemma rajoittuu nilkkaan.Tällä ortoosilla siis kinkataan siihen asti. Lähete on myös proteesipajalle jossa tekevät tuen jalalle, samoin fysioterapiaan. Sairauslomaa ei jatkettu kun sen loppuun on vielä 1,5 kuukautta. Tässä ajassa voi kuulemma tapahtua paljonkin.

Kirurgi sanoi lopuksi, että nyt loppui toipuminen ja alkoi kuntoutuminen. Kuntoutuminen tarkoittaa sitten hikikarpaloita otsalla ja kyyneleitä silmäkulmissa. Ja se EI tarkoita kilometrien lenkkejä vaan kävelemistä OIKEIN huoneen päästä päähän.

Eli näihin tunnelmiin... :)

Pandoran lipas avattu...(?)

Aamulla huomasi taas jalasta, kuinka mukavaa oli käydä ammattiosaston kokouksissa. Kun kinkkasin hyvin lyhyellä askeleella keittiöön kahvinkeittoon, tirahti pieni kyynel silmäkulmaan. Niin makealta jalka tuntui taas. Mitä enemmän liikkuu, sen kipeämpi on. Ja mitä pidempään on paikallaan, sen kipeämpää tekee taas lähteä liikkeelle. Tosi miellyttävä yhdistelmä! Mutta mentävä on, maattu on jo ihan tarpeeksi. Pienin askelin mutta kuitenkin.

Eilen pidettiin ammattiosaston toimikunnan kokous ja siihen perään kevätkokous. Paikalla oli 15 jäsentä ja päälle syötiin kylpylässä. Kohta onkin ammattiosaston alkuvuoden kokoukset taputeltu, yhtä enää puuttuu.

Pääsiäispyhät tuli ja meni. Pitkänä perjantaina pääsi ensi kerran saunaan yli kahteen kuukauteen. Kyllä teki hyvää istua leppeissä löylyissä, kylmä oluttölkki kädessä ja puhua "miesten juttuja" Onnin ja appiukon kanssa. Pienenä yksityiskohtana mainittakoon, että kävin myös ensi kertaa yli kahteen kuukauteen seisoviltaan suihkussa. Kaikkea sitä päähän pälkähtääkin... Jalka ei kyllä tykkää tuosta löylyttelystä läheskään yhtä paljon. Ilmeisesti lämpö turvottaa sen verran, ettei meinaa nahkoihin mahtua. Mutta saunaakin vähän kerrassaan ja pikkuhiljaa.

Huomenna olisi leikanneen kirurgin tapaaminen. Vähän jänittää kuulla hänen mielipiteensä jalasta ja sen toipumisesta. Toisaalta kiinnostaa kovasti mitä tästä eteenpäin tapahtuu. Ilmeisesti tuon ortoosin saa jättää pois ja joku tuki tuohon jalkaan pitäisi saada. No, huomenna nuo kait selviää.

Tänään saatoin avata sellaisen pandoran lippaan, jota ei enää saa kiinni. Tökkäsin imurin johdon seinään ja köpöttelin mielen kanssa kämpän ympäri. Sitten menin kellariin, otin pyykit pois kuivurista, laitoin sinne märät ja pyykkikoneen myös pyörimään. Kaikki ei sujunut ihan yhtä sutjakkaasti kuin vielä tammikuussa mutta kuitenkin. Minusta alkaa kuoritua pikkuhiljaa koti-isi sohvaperunan sisältä. :D

Timppa ja lupa astua

Vai pitäisikö sanoa että täysipainovaraus? No, oli miten oli, niin tänään sai alkaa tallaamaan koko painolla oikean jalan varaan, ortoosi jalassa toki edelleen. Voin kertoa, ettei sellaista mahdotonta liikunnan riemua saanut kokea.
Kun varovasti alkaa varaamaan painoa kantapäälle niin nilkkaan sattuu. Tätä sinänsä ihmettelen koska nilkan pitäisi olla ehjä vaikka aika turvoksissa onkin. Samoin itse kantapää tuntuu aika aralta.
Sitten, kun painoa laittaa hieman isommalle alalle, kipu alkaa samalla levitä päkiää kohti. Varpaat eivät onneksi osu lattiaan kävellessä, kun ne eivät siedä juurikaan vääntämistä.
Kun kinkkaamiselle on löytänyt kultaisen keskitien, alkaa polviin sattua. Siis molempiin! Nyt liikkuminen on rajoittunut olohuoneen ja keittiön välille, eli vielä en tiedä mihin muualle alkaa liikkuessa koskemaan. Onneksi leposärkyä ei ole, pystyy kivun määrää säätelemään oman liikkumisen mukaan.


Näin jälkikäteen on tullut mieleen pieniä asioita, joita ei edes alkujaan muistanut. Jonkinlaisia välähdyksiä tai jotain...


Teelmän mossahdus jalalle, jolloin ensimmäinen ajatus oli että ei sattunut pahasti. Tämä ajatus meni ohi saman tien.

Honkaharjun sairaalassa makasin sängyssä ja mietin viikonlopu Rytöniemen reissua sauvojen kanssa. Tämä ajatus alkoi haihtua kun alettiin puhua leikkauksesta ja Lappeenrannan reissusta.

Ihan helvetillinen kipu, kun invataksikuski veti peittoa kipeän jalan varpaiden yli. Ymmärsi kyllä heti, kun asiakas reklamoi.

Keskussairaalassa oli outo hyörinä ja tekemisen meininki. Siellä tuntui heti, että asiat on hoidossa.

Leikkaukseen mennessä vapisin ihan hitosti. En tiedä johtuiko se esilääkityksestä, jännityksetä vai mistä.

Kesken leikkauksen herätessä, ja hölmöjä kysellessä, ihana henkilökunta tuli heti tarjoamaan lisää "torkkulääkettä". Tuosta on jäänyt tosi välittävä muistikuva.

Leikkauksen jälkeen palelti ja tutisutti aivan hitosti. Puhaltimella lämmitettävän peiton alla alkoi kroppa pikkuhiljaa tasaantumaan.

Sitten kaikkein mieleenpainuvin hetki. Joku rapsutti varvasta kesken unien ja herätti.  Kaksi sairaanhoitajaa seisoi sängyn päässä hymyillen, aivan kuin olisivat jossain muualla kuin töissä. Hoitaja jutteli jotain, ainakin kysyi että "koskeeko?". Tunto oli siis palannut leikkauken jälkeen. Ei koskenut mutta hetken päästä koski. Tuo hetki aloitti parin viikon jakson osasto seitsemällä. Hyvällä alulla on varmasti vaikutusta loppuaikaankin.

Aika alussa sairaalajaksoa, virtsasin istualtaan pöntön ohi (kuvitteliko joku että se on mahdotonta?). Olin kovin pahoillaan asiasta, enkä tajunnut että elämässä on muutakin mietittävää.

Piikkejä lihasta

Tänään oli ensimmäinen käynti keskussairaalassa sen jälkeen, kun sieltä 1,5 kuukautta sitten pääsin pois. Päivän aiheena oli jalan röntgen ja K-piikkien poisto. Röntgen meni ohi kuin itsestään, ja ehdin käydä moikkaamassa osasto viidellä pötköttelevää kaveria.
Hyvissä ajoin kinkkasin ortopedian polille ja siellä jo innokkaat miehet odottelivatkin. Ortoosin ja siteiden poiston jälkeen herrat kaivoivat pirtupullon kaapista. Ei siitä kuitenkaan ryyppyä saanut vaan sillä hölvättiin K-piikkien juuret. Bakteerit juotetaan niin känniin etteivät ymmärrä piikkien poiston jälkeen suunnistaa valmiista reiistä jalan sisälle. Näin ymmärsin...
Aikamme siinä heitettiin huulta ja kaverit kaivoivat työkalun esille. Tonget olivat liki samanlaiset kuin mitkä tahansa jokaisesta työkalupakista löytyvät. Naislääkäri otti tonget ja nyppäisi piikit pois. Ei kipua, ei huutoa eikä tuskanhikeä! Verta vuoti reiistä aika tavalla mutta sekin tyrehtyi nopeasti. Ennakkoajatuksiin nähden aika mitätön juttu. Harmi kun eivät antaneet tikkuja mukaan, säännöt kuulemma kieltävät. Nyt pitää vielä pari päivää malttaa olla saunomatta mutta pääsiäissaunaan pääsee!
Röntgenin perusteella remontti on ihan hyvin onnistunut. Viikko mennään puolipainovarauksella, sitten saa alkaa tallaamaan. Kolmen viikon päästä on kirurgin tapaaminen ja sen jälkeen saa tuen pois. Sitten oikeasti näkee missä kunnossa jalka on ja mitä sillä pystyy tekemään. Aika huonolta tuo tässä vaiheessa tuntuu. Koipi on edelleen aika turvoksissa ja nilkkakin tuntuu aika kipeältä. Mutta kaikki aikanaan, ei toinna hättäillä.

Eilen juttelin aluehallintoviraston tarkastajan kanssa. Joskus kesällä selviää, vievätkö tapaturmani eteenpäin. Vakuutusyhtiönkin kanssa soittelin, sielläkin paperit pitäisi olla kunnossa. Pari kuukautta tapaturman jälkeen ainakin paperiasiat alkaa olla kunnossa. Kunhan tuon koiven saisi vielä kondikseen mutta siihen ei taida ihan toisetkaan kaksi kuukautta riittää.

Metallin liittokokousvaalit meni porukalta hyvin, vaikka itse jäinkin yhdeksän äänen päähän paikasta. Omalta osalta jäi loppukiri hieman vajaaksi mutta parempi onni ensi kerralla. Ammattiosaston ryhmästä pääsi neljä läpi edellisen kolmen sijaan, ja Kymen alueella meidän kannatus nousi kuusi prosenttiyksikköä ja voitettiin yksi paikka lisää. Ainoa mikä ei onnistunut oli äänestyprosentti, se oli surkea kuten koko maassa.

Elämä rullaa omaa latuaan päivästä toiseen. Yhtenä tai kahtena päivänä viikossa pienemmät muksut on minun kanssa kotona, on vähän elämäniloa. Ja Vilmakin tulee koulusta hyvissä ajoin korttia pelaamaa. Arkiaskareet ovat edelleen aika hankalia mutta kyllä nekin tästä alkaa helpottamaan kun saa varata jo painoa. Kokouksissa on tullut käytyä jos joku on kyydin tarjonnut. Ei ole ihan päässyt rämettymään sohvannurkkaan.

Ensi puraisu

Elämä alkaa pikkuhiljaa muistuttamaan normaalia arkea. Parin viikon sisällä on tullut käytyä ammattiosaston toimikunnan kokouksessa, Metalli 52:n ja JHL:n yhteisessä talvitapahtumassa, sivistyslautakunnan kokouksessa ja kävinpä ammattiosaston toimistolla tekemässä yhden päivystyksenkin. Ainoa asia, mikä tässä mättää, on se että joka hiton menoon pitää ruinata kyyti jostakin. Pääasiallinen kuljettaja on rouva mutta esimerkiksi lautakunnan kokoukseen tarvitsi kolme eri kuskia. Menohaluja alkaisi olla ja kokouksia harva se päivä, mutta liikuntakyvyn puute rajoittaa. Silloin tuo ei vielä haitannut, kun ei ollut jalan takia mitään mahdollisuuksia käydä missään, mutta nyt pienet riennot jo sujuu. No, josko reilun kuukauden päästä saisi ajaa autoa. Eppäillä kyllä soppii, siltä tuntuu. Hain kunnaltakin vaikeavammaisen kuljetustukea, mutta taitaa jalka olla kunnossa ennen kuin sieltä päätöstä tulee.

Jalassa ei sinänsä ole tapahtunut oikeastaan mitään, siis ainakaan mitään huomattavaa. Kun on liikkeessä niin punoittaa ja turpoaa, kun makaa paikallaan niin tuntuu kuin sähköä menisi läpi. Kipuja ei kauheasti ole edelleenkään, nukkumaan käydessä olen ottanut napin. Enkä sitäään edes joka ilta. Mutta sen tuntuinen jalka on, että kun lupa "kävellä" tulee, niin lääkkeiden syönti lisääntyy. Sellaista kipunointia tulee kun johonkin varvas vähän kolahtaa. Varsinkaan "nimetön" ei siedä yhtään taivuttelua, siitä kohtaa tulee k-piikki ulos. Viikon päästähän noista piikeistäkin pääsee eroon. Voi helvetti sitäkin päivää...

Tällä viikolla uskalsin pitää lapset kotona koko päivän. Hyvin meni kun korttia pelattiin ja katsottiin lastenohjelmia. Pienestä palvelusväestä oli muutenkin iloa ruoanlaitossa ja muissa pakollisissa askareissa. Onni tosin valitti "MIKSI MEIDÄN PITÄÄ AINA TEHDÄ KAIKKI TYÖT JA TYÖ TEETTE ÄIDIN KANSSA VAAN RUOKAA!", siis kun piti korjata astiat pois ruokapöydästä. Isin poika, aina vähän pitää liioitella kotihommia. Oman korvienvälinkin takia on hyvä että muksut on kotona, on vähän muutakin kuin telkku ja läppäri. Nyt saavat olla viikossa ainakin yhden tai kaksi päivää kotona, ei tarvitse Hannankaa ajella niin paljoa edes takaisin.

Tänäänkin soittelin vakuutusyhtiöön. Maanantaina on viimeinen palkallinen päivä ja siitä alkaa vakuutusyhtiön maksuvelvollisuus. Eilen oli jo lähtenyt tehtaalta palkkatodistus vakuutusyhtiöön. Saattaa olla, että sieltä alkaa rahaakin tulla ensi kuussa. Toiottavasti tai sitten tulee konkurssi. Vakuutusyhtiöstä sanoivat, että kiirehtivät asiaa ja voivat vaikka maksaa kaksi kertaa kuussa päivärahaa. Jotenkin tuntuu epäilyttävltä, kun kaikki on toiminut vakuutusyhtiön kanssa niin hyvin. Tosin jos työnantaja olisi hoitanut asiat niin kuin kuuluu, ei minun olisi tarvinnut edes vakuutusyhtiöön soittaa. Tehtaan kanssa kun on ollut vähän nihkeämpää, vaikka sieltä eräskin henkilö sanoi, ettei minun tarvitse itse mistään huolehtia vakuutusyhtiön suuntaan. Olisi saattanut päivärahojen saanti hieman viivästyä jos olisin tuon uskonut. Muistutuksena kaikille että pitäkää huoli oikeuksistanne älkääkä ihan sinisilmäisesti luottako, että kaikki hoidetaan niin kuin pitäisi.

Yksi erityisen mukava asia piristi viikko sitten päivää. Eräästä lehdestä otettiin yhteyttä ja pyydettiin kolumnia siitä, miten tapaturma kävi ja miten siitä on elämä jatkunut. Siellä oli selkeästi asiantunteva päätoimittaja (lipasu, terkkuja vaan...) lukenut tätä blogia. Eli minä alan sitten tituleerata itseäni tulevaisuudessa kolumnistiksi! Hah, ja yhden kolumnin kokemuksella. Siis jos se nyt ikinä julkaistaan....

Sitten se ensi puraisu. Nyt on liki kaksi kuukautta, kun edellisen kerran edes maistoin mitään alkoholipitoista. Mutta nyt, kun lapset menivät nukkumaan, avasin fizz-tölkin. En tiedä, olenko tätä yhtä ansainnut mutta mitä väliä. Hyvältä se maistuu, näköjään. Ja ei, en ole ottanut enkä ota panacodia tänään! :D

PRKL! Koirakin jäi sitten auton alle!!!

Kyllä tuntuu huono tuuri riivaavan. Sunnuntaina Hanna oli lähdössä hiihtämään lasten kanssa ja vei koirat häkkiin. Eikös Ruski pyörähtänyt salamana ympäri, kun hihnan otti pois kaulasta, ja livahti ovesta karkuteille. Ja Santtu tietenkin perässä!

Ei mennyt pitkään kun pihaan tuli saab josta etuvalo ja vilkku rikki. Kuski kertoi että musta koira oli jäänyt alle ja joku oli neuvonut meille. Heti perään ajoi volvo pihalle kyselemään kanssa kenen koiria ja lupasivat lähteä hakemaan ne kotia. Onnettomuudekseen volvo vain peruutti penkkaan ja jäi siihen tukkien tien.
Hannakin tuli lasten kanssa kotia tässä vaiheessa. Siinä sitten soiteltiin naapurille ja ukille että saataisiin ainakin Santtu kotia että päästäisiin lääkäriin, joka viimein löytyi Parikkalasta.

Ohi ajanut naapuri toikin Santun kotia kun oli tunnistanut meidän koiraksi. Ruskikin hölkytteli tietä myöten kohta ja joku sai sen tieltä kiinni. Naapuri sai hinattua volvon pois penkasta ja ukki lähti viemään meitä Parikkalaan. Hannasta ei olisi kyllä ollut autoa ajamaan, sen verran vatkasi kädet säikähdyksestä. Perheen tytöt ottivat muutenkin jutun aika rankasti, oli aika itkuista porukkaa. Onni sen sijaan pyörähti sisälle katsomaan lastenohjelmia...

Kun Santtu kannettiin autoon, ei sillä pelannut yksikään jalka ja pääkin näytti siltä että silmästä vuotaa verta. Minulla oli aivan päivänselvää että lopettaminen on edessä. Lääkäri totesi heti että oikea etujalka on poikki kun se on aivan hervoton. Muut jalat jo siinä vaiheessa liikkuivat.

Seitsemän tai kahdeksan röntgenkuva jälkeen Santusta ei löytynyt yhtään murtunutta luuta. Sisuskalutkin näyttivät ehjiltä, samoin virtsarakko joka vielä lopuksi ultrattiin. Silmät olivat ihan ok, veri tuli silmän alta olevasta muutaman sentin haavasta joho tuli pari tikkiä. Silmän päälläkin oli pieni vekki joka ei vaatinut tikkausta. Ainoa paha asia on tuo oikea jalka joka ei ota yhtään päälle eikä Santtu sitä edes nosta. Lääkärin mukaan kuukaudessa selviää onko kyseessä "puujalka" vai onko hermot katkenneet. Kyllä siellä jotain pientä eloa tuntuisi olevan kun rapsuttelee. Mutta sitten pitää miettiä mitä tehdään jos jalka ei tule enää yhtään toimivaksi. Muuten tuntuu olevan oma ahne, vilkas itsensä. Mutta aika näyttää, toivotaan parasta.

Omalta kohdalta voi sen sanoa ettei juuri mitään muutosta ole tapahtunut. Ei jalassa eikä kuulemma työmaallakaan. Tapaturman tutkinta on edelleen viemättä loppuun joten vakuutusyhtiöön ei ole saatu lähetettyä selvitystä tapaturmasta. Tämä taas tarkoittaa sitä että kahden viikon päästä loppuu palkanmaksu eikä vakuutusyhtiöltä saa korvausta.

Saattaa alkaa vituttamaan pikkuhiljaa. Ihan kuin tässä ei olisi muutakin ajattelemista kuin päivänselvien asioiden takia soitella pitkin maailmaa. No, eiköhän tämäkin tästä, pikkuhiljaa. Luulen, että kun saan tämän päivän puhelut soitettua, niin asia on paljon selvempi. :)

Sukulointia

Taas on viikko lopuillaan, huomenna jo perjantai. Aika tuntuu kuluvan hitaasti mutta johonkin nuo päivät katoavat. Tänään pääsi jopa IAP:n kokoukseen!.

Viime viikonloppu oli tapatumarikas kun kaverit kävivät parivuotiaan tytön kanssa kylillä. Vuoteen ei oltu nähtykään. Yksi työtaso kasattiin ja yläkerran tolppaan asennettiin telkkari. Siis kaveri teki, minä olin piällysmiehenä. Sinänsä outo vierailu ettei tullut saunottua eikä parannettua maailmaa aamuyöhön. Mutta joskus näin...

Sunnuntaina käytiin lasten ja papan kanssa sukuloimassa Haminassa. Hannaa ei otettu mukaan kun se ei ole mitään sukua. Tai sitten rouva halusi jäädä tekemään rauhassa esseetä. Jokainen voi valita mieleisen vaihtoehdon.
Olikin mukava käydä morjestamassa pitkästä aikaa Joppe-setää. Oskulla piipahdettiin myös kahvittelemassa. Rakkaalla serkullakin olisi käyty mutta jouduttiin jäämään ulkorappusille. Mahatautia perheessä, joopajoo... ;D
No ensi kerralla sitten!
Onkin alkanut jo ahdistaa, ettei sukulaisia näe enää nykyään kuin hautajaisissa. Pitää tehdä tähän muutos kun alkaa koipi kestää autolla ajoa. Se on lupaus, vaviskaa sukulaiset!

Kummiakin käytiin moikkaamassa sairaalassa jossa toipuu aivoveritulpasta. Mukava oli nähdä pitkästä aikaa vakkakin sinänsä ikävissä puitteissa. Kaikkea voi näköjään sattua, ihan jokaiselle.

Jalka kesti suht hyvin matkan rasitukset. Illalla tosin turvotti ja pakotti mutta panacodilla siitä selvisi. Kyllä pienet kolotukset kestää kun pää saa tuulettua. Välillä täällä kantapäät tömisee ja puhutaan aika isoilla kirjaimilla eli hyvä jos vähän tuulettaakin. Vaikka kaipa tuokin kuuluu asiaan.
Kuten kuvasta näkyy, ei jalassa ole oikein tapahtunut muutosta. Siirteet voivat hyvin, kuivat lärpäkkeet ovat hävinneet. Turvotuskin on aavistuksen laskenut kun sidettä on kärsinyt pitää hieman tiukemmalla. Samoin räikeä punoitus on vaihtunut terveen kalmankeltaiseen sävyyn.
Nyt jo hirvittää vajaan kuukauden päästä oleva K-piikkien poisto. Jos piikki hojonkin hipaisee niin tunne on aika ilkeä. Voin vain kuvitella (tai siis en oikeasti...) miltä tuntuu kun se nykäistään pois. Ja niitä on siis kaksi. Prkl... Toisaalta odottaa ennen piikkien poistoa olevaa röntgeniä ja tietoa että kaikki on ok. Sitä sopii toivoa.

Hiihdottomalla lomalla

Kuten tekstien harvenemisesta voi päätellä, ei tälläisen sohvaperunan elämässä juuri tapahdu mitään. Vai mitä päättelette siitä että lähdin lasten kaverin 6- vuotis synttäreille, siis lastenkutsuille viime sunnuntaina! Alkaa kaipaamaan hieman muutakin kuin sohvannurkkaa ja läppäriä.
Tämä hiihtolomaviikko onkin tarjonnut sinänsä vaihtelua kun perhe on ollut kotona. Viikko onkin ollut aika hulinaa nimppareiden, uimahallireissujen ja muiden menojen takia. Siis muiden, ei minun osalta. Kaikesta tästä johtuen on ilmapiirikin välillä kiristynyt. Välillä on puhuttu ihan isoillakin kirjaimilla mutta ilmeisesti vakavammilta kriiseiltä on säästytty, onneksi. Hermoja tuntuu kiristävän vähän jokaisella, syystSä jos toisesta.

Koipi on liki entisellään, turvoksissa mutta aika vähillä kivuilla. Punoitus on ehkä hieman vähentynyt mutta sellaiset kihelmöinnit ja muut oudot tuntemukset lisääntyneet. Tiedä sitten alkaako tuonne pikkuhiljaa tunto palailemaan ainakin siltä tuntuu. Siirteistäkin on rupea lähtenyt aika hyvin ja itse siirteet punoittavat aika terveen oloisesti. Se kohta, josta ihao otettiin, on parantunut hyvin vaikka tuli pari viikkoa vähän sössittyäkin. Ei sitä olisi tarvinnut öljytä kun parista kohtaa vielä eritti. Öljyhän teki sen ettei ne kohdat sitten kuivuneet. No nyt nekin alkaa olla kuivat mutta antaa odottaa öljyä vielä muutaman päivän. Sinänsä vekkulia että vierekkäisiä kohtia kutittaa ja kirvelee, on vähän huono raapia. Öljy tuohon auttaisi mutta...

Viikonlopuksi tuleekin kaverit lapsineen kylille. Saa vähän vaihtelua ja piristystä tähän normaaliin rytmiin. Tiedä vaikka uskaltaisi mennä keittiöön auttelemaan ruoanlaitossa. Hanna tuntuu kaipaavan italialaisviikoille vaihtelua ja kieltämättä sitä itsekin kaipaa hellan ja nyrkin väliin. Tänään jo paistelin aamulla munia ja illalla pilkoin salaattia. Sen verran tuo uloke antaa olla pystymmässä ettei ala niin hitosti pakkaamaan painetta.

Koirat haukkuu, karavaani kulkee... Liittokokousvaalit painaa päälle ja melkein kaikki voitava on tehty. Jos kellä on mahdollisuutta äänestää niin käykää antamassa äänenne. Nyt päätetään mihin suuntaan metalliliitto menee seuraavat neljä vuotta.

Pään tuuletusta

Tänään olikin se päivä kun uskalsi ensi kertaa liki neljään viikkoon muualle kuin sairaalaan tai kotia. Olikin  mieltä piristävää päästä edes vähän kotonta pois, johan tuossa sohvan nurkassa tuli liki kaksi viikkoa maattua.
Hanna kiikutti minut ammattiosaston toimistolle postitustalkoisiin siksi aikaa kun kävivät lasten kanssa kaupoilla ja mäkkärillä. Laitetttiin porukalla reilut tuhat mainosta kuoriin ja nimet päälle. Liittokokousvaaleissa alkaa nyt olemaan loppukirin aika. Muutama viikko ja se on peli pelattu ja turha enää miettiä mitä olisi PITÄNYT tehdä. Hyvin olikin porukkaa paikalla ja mukava oli kavereiden kanssa pitkästä aikaa jutella ihan naamatusten. Minäkin otin yhden alkoholittoman siiderin. Eikö kuulostanutkin miehekkäältä...

Jalka kesti puolen tunnin automatkan suht mukavasti kun sitä piti kojelaudalla. Toimistolla oli koipi nostettava pöydälle (hyvää ruokalua vaan, toverit!) ja napattana yksi panacod. Ei tuo hitto vielä oikein kestä liikuttelua mutta pakkohan sitä on jossain välillä käytävä. Mökkihöperöksihän sitä muuten tulee! :D

Kiitokset vaan meidän ryhmän aktiiveille jotka (taas) vastasivat käytännön järjestelyistä. Ei tämäkään sota yhtä miestä kaipaa, onneksi... ;D

Viikko kotona, vasta...

Kun on viikon makoillut sohvalla, alkaa elämänpiirin suppeus todella tulemaan todeksi. Läppäri ja telkkari, siinä päivien viihdykkeet. Onneksi telkkarissa sentäs näkyy useampi kanava kun entisaikojen ykkönen, kakkonen ja kolmonen.

Eilen sentäs Ruski pääsi metsälle. Oli kuulemma ajanutkin ja tapellut naapurin koiran kanssa. Munista oli hirvikoiraa nappaissut ja tappelukaverin isäntää perskannikasta. Kummallekaan ei kuulemma vakavampaa käynyt, onneksi.

Tänään piti (piti ja piti...) vähän enemmän loikkia ruoan perässä ympäri asuntoa. Tuloksena nyt taas se että jalkaa pakottaa, kiristää, turvottaa ja kihelmöi. Turvotus ei tunnu muutenkaan oikein laskevan ja jokainen hetki jalka riipuksissa lyö lisää painetta koipeen. Lisäksi muutamassa kohtaa on jotkut hermot niin pinnassa että pienikin hipaisu lyö hurjat kihelmöinnit ympäri jalkaa. En tiedä, onko tämä merkki siitä että tunto alkaa pikkuhiljaa palailla, mutta aika epämiellyttävältä tuntuu.

Työpaikalla oli ollut tapaturman johdosta tarkastus eikä kiitosta kuulemma juuri tullut. Mutta aika näyttää mitä siitä seuraa. Odotellaan...

Sohvaperuna

Keskiviikosta asti on tullut makoiltua sohvalla. Keskiviikkona, kun pääsin sairaalasta kotia, kinkkasin keppien kanssa katsomaan yläkertaa ja lasten omia huoneita. Tai siis Vilma sai oman huoneen, pienemmille jaettiin iso huone. Keittiössä olen käynyt muutaman kerran ja ruokapöydässä liki joka ruoalla. Mutta sanalla sanoen on aika pienet ympyrät. Syynä se että jalkaa alkaa pakottamaan aika tavalla, kun sitä pitää yhtään alaspäin.

Edellä mainituista johtuen, alkaa ilmapiiri aina hetkellisesti kiristyä. Varsinkin aamut tuntuvat olevan, huonoista yöunista johtuen, aika rankkoja. Ei niinkään minnulla mutta rouvalla... Kun minä huhhaan yöt pillereitä etsien, telkkaria katsoen kun ei saa nukuttua ja lapset alkavat tappleunsa jo ennen kukonlaulua, on Hannalla päivä pilalla jo ennen kuin se edes alkaa. Minä kun olen vielä siinä kunnossa ettei minusta ole mitään apua oikeastaan missään hommassa. Kun vielä näkee, miten koville toisella ottaa, on itselläänkin tosi paha mieli. Mutta minkäs teet, pakko jotenin on selvitä. Ja selvitäänkin!

Eilen Ruski pääsi metälle, samoin tänään. On se mukava kun appiukko ja kaverit käyttävät koiraa metällä kun isäntä on sohvaperunana! Hanna kävi eilen hiihtämässä neljän kilsan lenkin lasten kanssa ja samalla reitillä ovat nytkin. On siinä minulla reippaita perheenjäseniä!:D

Kyllä koti sairaalaolot voittaa

Vaikka tarjoilussa onkin ollut päivän mittaan hieman toivomisen varaa, ei tänne aivan ole nääntynyt. Onneksi Vilma tuli koulusta auttavaksi kädeksi jos jotain tarvitsee.
On ollut melko hämmästyttävää huomata kuinka avuton ihminen on kun ei olekaan kahta kättä jolla tehdä asioita. Tai siis on kädet jos seisoo paikallaan, mitään ei sitten saakaan kannettu mihinkään.
Ajattelin laittaa kevyempää tomaattikeittoa jääkaapissa olevan makaroonimössön sijaan. Kumusin alalaatikosta paseerattua tomaattia purkin. Ajattelin silputa vähän sipulia ja valkosipulia keiton sekaan ja toki vaikkapa juustoraastetta. Seisoin keskellä keittiön lattiaa, tomaattipurnukka pöydällä, ja mietin hakisinko ensin kattilan vai mistä aloittaisin? Tulin siihen tulokseen että säilyke jää pöydälle ja makaroonimössö saa kelvata. Voi helvetti...

Yö kotona meni suht mukavasti sohvalla yhden panacodin voimin. Tänään ei ole tarvinnut edes ottaa lääkettä. Olin vähän ilkeä Hannaakin kohtaan, ihan leikilläni vain... Hanna vannotti kotonta lähtiessä etten vain kaatuisi päivän aikana. No, kun hän soitti kohta minulle niin oli "pakko" nakata sauvat lattialle ja vähän karjaista. Onneksi ei ajanut ojaan ja pyysinkin anteeksi oikein nätisti. Olipa hauskaa, heh...

Vakuutusyhtiöönkin soittelin taas täään. Eilen yhtiön ystävällinen työntekijä sanoi että jotain kotipalvelujuttuja tälläisissä tapauksissa korvataan. Mutta tänään siellä oli joku vanhempi rouva joka naurahti että "se on vaimon homma siivota ja hoitaa sinua ja kotia muutenkin!". No, vakuutuksessa kuitenkin sanotaan että "kodin- ja lastenhoidosta aiheutuvat välttämättömät
ylimääräiset menot kunnallisen kotihoidon taksojen mukaan". Kun työmaalta vielä saataisiin vahinkoilmoitus menemään vakuutusyhtiöön niin asia rupeaisi siltä osin selviämään.

Kiitos ja näkemiin!

Tänään koitti se onnen päivä että pääsin kotia reilun kahden viikon sairaalassa makaamisen jälkeen. Aika meni olosuhteisiin nähden nopeasti ja mukavasti. Tätä kirjoittelen tutulla ja turvallisella kotisohvalla.

Sitten ihan erikseen! Haluan kiittää Etelä-Karjalan keskussairaalan osasto 7:n henkilökuntaa! Kaikki olivat mahdottoman mukavia ja jaksoivat kuunnella jos jotain asiaa oli. Ja vaikka ei aina oikeasti ollutkaan. Ammatti-ihmisiä ja selvästi kutsumusammatissa, ei tuollaista työtä muuten pystyisi tekemään päivästä toiseen. Kahden viikon aikana sairaalassa huomasi myös sen, ettei omalla kohdalla asiat ole kuitenkaan niin huonosti. Pitää kuitenkin pilke silmäkulmassa sanoa että toivottavasti ei NÄISSÄ merkeissä enää tavata, muuten mieluusti kylläkin. Kiitokset myös leikanneelle kirurgille joka taisi olla (useastakin lähteestä mainittuna) paras mitä tuohon tilanteeseen oli mahdollista saada. Nostan hattua koko henkilökunnalle!!!

Eilinen päivä meni siis odotellessa lääkäriä että saisi luvan lähteä kotiin. No sitähän ei sitten kuulunut, ei lääkäriä eikä lupaa. Se rupesi hieman korpeamaankin kun tajusi ettei sairaalassa ole enää mitään "tekemistä" ja odotellaan vain lupaa päästä pois. Hannalta opitulla tavalla aloin tietenkin hiillostamaan hoitajia asian suhteen ja Hannalle taisin kiukutakin "saamattomasta lääkäristä" joka ei saa aikaiseksi tulla MINUA katsomaan. Hanna onneksi palautti minut maan pinnalle. Tiesin että kyseinen kirurgi oli päivystysvuorossa ja Hanna kysyikin, että mitä itse olet mieltä ajatellen kahden viikon takaista tilannetta: olisitko halunnut, että sinut leikannut kirurgi olisi pikemmin ollut kotiuttamassa jotain kiukuttelavaa potilasta kuin operoimassa jalkaasi? No jos asiaa ajattelee tuota kautta niin... Kävin sitten levollisin mielin nukkumaan ja nukuinkin pitkästä aikaa yön suhteellisen hyvin.

Aamulla kirurgi tulikin hymyssä suin kysymään että "kiire kotia, vai ?". Kirurgi kehui että jalka on hyvässä kunnossa ja valotti jatkosuunnitelmia. Kuuden viikon päästä otetaan röntgen ja nyhtäistään terästangot pois jalasta. Sitten saa alkaa varaamaan puolta painoa, yhdeksän viikon jälkeen jo varovasti kävelemään. Ihonsiirrot vaativat pitkän ajan toipuakseen ja niitä pitää varoa hankaukselta. Pitkä ja kivulias tie on kevään mittaan kuljettava, nyt aloitetaan varpaiden heiluttelulla ja ylemmän jalan jumpalla. Onnistuin jo kotia tullessa kolhimaan koipea rappusessa. Vähän sattui, ei haittaa... ;D

Heikki toi tasaisella kyydillä kotia ja kävi hakemasta apteekista lääkkeet. Työmaaltakin herrat soittelivat ja kyselivät tapaturman kulusta. Jos saataisiin tapaturmaselvitys viimein tehtyä niin vakuutusyhtiökin pääsisi maksamaan korvauksia sinne sun tänne.

Vaikka iloisella mielellä tässä on tullut mahdollisuuksien mukaan oltua niin kyllä kotiin tuleminen aina piristää! =)

Kotia(ko)?

Viime yö meni uuteen kipsiin totutellessa. Vaikka kipsin kanssa elämä tuntui illalla paremmalta kuin ilman, niin yö olikin sitten ihan eri asia. Kipsi tuntui painavan, puristavan ja vaikka mitä. Jalkaan koski sellaisiinkin paikkoihin joihin ennen ei ollut koskenut. Taisi olla rauhattomin yö mitä täällä on tullut vietettyä. Eikä unia helpottanut se, että naapuri piti omaa showta pitkin yötä. Huonekaveri soittikin apua kertaalleen kun vieruskaveri ei siihen itse pysty. Mutta enpä kuitenkaan pyytänyt vahvempia lääkkeitä kun on meininki päästä kotia. Ähä, perkele.. Nyt vieruskaveri kyllä nukkuu rauhallisesti, saa taas nähdä ensi yönä.

Lääkäriä olen odotellut koko päivän. Oma lääkäri vain on nyt päivystäjä niin ei taida ehtiä käymään. Harmittaa vaan kun EHKÄ olisi mahdollisuus päästä pois jos vain saisi lääkärin luvan. Kovasti olen jo pohjatyötä hoitajien suuntaan tehnyt. Eräs hoitaja paljasti, että jos viinanjuonnista jää kiinni niin lääkäri laittaa kotia. Houkutteleva vaihtoehto... ;D

Heikin tilasin jo hakemaan Simpeleeltä kyynärsauvat ja suihkupenkin ettei niistä jää kotia lähtö kiinni. Samoin selvittelin muutenkin käytännön toimia suhteessa maksuihin ja siihen miten vakuutusyhtiön suuntaan  asiat hoidetaan.

Tänään sai vähän puuttua työsuojeluasioihinkin kun sairaalan katolla keikkui pari työnsankaria. Toinen oli vain unohtanut henkilökohtaiset turvavälineet ja liukasteli aika vaarallisen näköisesti katolla. Kun asiasta kerrottiin, niin hoitaja soitti välittömästi jollekin asiasta vastaavalle. Ei mennyt montaa minuuttia kun herrat sukelsivat katon luukusta palatakseen taas kunnon valjaat päällä töihin!

Nyt odottelen Hannaa ja Vilmaa kylille. Pienemmät menivätkin mummolle odottamaan huomista mummolapäivää! :D

Ihan hyvä ystävänpäivä, tämäkin! :)

Ihan kipsissä

Köpöttelin juuri kyynärsauvojen kanssa aulan vessaan ja takaisin. Veren pakkautuminen jalan alaosaan aiheuttaa aikamoista kipua. Mutta jos tällä kivulla selviää niin kotia lähden kun vain lupa tulee!

Aamulla kävi leikannut kirurgi, Aulamo nimeltään. Hän kertoi tarkemmin leikkauksesta ja toipumisennusteesta. Leikkaus oli sillä tapaa poikkeustapaus ettei normaalisti faskiotomiaa ja luiden korjailua tehdä samalla vaan väliä on 7-10 vuorokautta. Nyt toimittiin näin että lihakset säästyisivät mahdollisimman pienillä vaurioilla. Kyllähän toipumisaikakin lyhenee, hyvä niin.
Neljän kuukauden toipumisajasta oli alustavasti puhe, sitten voidaan alkaa kokeilla painon varaamista jalalle. Siirteet eivät saa hangata kenkään tai muuhunkaan eli aika lyhyitä etappeja aluksi mennään. Kirurgi sanoi että nilkka pitää saada oikeaan kulmaan ja väänsi sen 90 asteen kulmaan. Se sitten sattuikin aika tavalla. Hoitaja toi taas huimaavia lääkkeitä että saadaan niitit pois ja kuoputeltua kuolioon mennyt kudos pois.

Kuolio jalan sivussa.

Niittien poisto menikin ihan ok, lukuunottamatta yhtä. Se oli jotenkin yhteydessä ukkovarpaan hermoon ja poltti/säkenöi ihan hitosti kun niittiin hipaisi. Mutta sekin lähti kun hoitaja otti pihdeillä kiinni ja minä sätkin jalkaa. Yhteistyöllä, nääs...
Kuolio ei ollutkaan kovin syvä. Ainoastaan pintanahka oli kuollutta mutta siihen se jäikin. Ei aiheuta kuulemma ongelmia.
Jalka laitettiin iltapäivällä kipsiin ja samalla nilkka väännettiin lopullisesti oikeaan asentoon. Nilkka liikkui jo ihan omin avuin kun sitä vähän ensin väkisin murjottiin. Kipsi  on sellainen lasikuidusta väsätty avattava malli että haavat saadaan hoidettua.

Kun asiat alkaa olla näin hyvällä mallilla, kaikki siis mennyt tähän asti putkeen, alkaa oikeasti olla hinku kotia. Sosiaalialan ihminenkin kävi neuvomassa, samoin työsuojelupiirin ihminen soitteli. Eiköhän asiat jatka tästä omalla painollaan. Hyvä mieli, edelleen! :D

Nyt alkaa huumeeton elämä!

Lääkäri kävi aamulla kyselemässä mitenkäs tänään voidaan, paljon kipuja? Eilen vaihdettiin siteet, kolhin koipea vähän suihkussa (juu, ei tarvi auttaa!!!) ja sain luvan likkua, niin koipea puristeli ja kolotteli pitkin päivää. Pyysin siihen kipulääkettä, kuten tapana oli. Illalla pyysin vielä yötä vasten mutta hoitsu laittoikin hanttiin: pelkkää pamolia joka joutavana lääkkeenä lopetettiin jo yli viikko sitten. Mutta sen verran taipui että jos pamoli ei auta niin yötä vasten voi saada oiekaakin lääkettä.
Ongelmahan tässä oli se, ettei lääkäri ollut määrännyt muuta kuin opiaatteja tai buranaa/parasetamolia. Eikä noilla jälkimmäisillä ole mitään tekemistä OIKEAN kivunlievityksen kanssa. Tänään lääkäri sitten sanoi ettei kotia pääse jos pitää vetää huumeita. Hän määräsikin panacodia ja arcoxia kipuihin jotka tuntuvat auttavankin ihan ok. Eikä jalkaa tänään ole juurikaan edes koskenut. Varsinkin aamu oli yön levon jälkeen kivuton. Kyllä lääkäri lupasi että yötä vasten voi vahvempaakin saada jos nukkuminen ei onnistu. Mutta eiköhän se onnistu, onnistuihan se viikon verran jo tuossa välissä.

Hanna kävi taas lasten kanssa. Syötiin jätskiä ja lapset katsoivat yle areenasta lastenohjelmia. Riittää näköjään että iskä on läsnä, ei tarvitse kyljessä kiehnätä.

Huomenna otetaan niitit pois jos suunnitelmat pitävät. Toivottavasti leikannut lääkäri pääsee paikalle, olisi aika paljon kysyttävää jatkosta. Samoin pitää huomenna yrittää tavoittaa sairaalan sosiaali-ihmistä, siltäkin olisi kyseltäviä asioita.

Häh häh hää! Hääpäivää!!!

Tänään vietettiin perheen kanssa minun ja rouvan kahdeksatta hääpäivää. Hieman oli kehnot tarjoilut. Lapset söivät suklaata ja joivat mehua, me otettiin Hannan kanssa kahvit kahviossa. Minä sain siis luvan liikkua kun siirteet olivat 100% tarttuneet eikä ollut tulehdusta!!! Tämä uutinen oli kyllä kuin sata jänistä. Vaikka tässä ei olla murheen alhossa oltukaan niin fiilikset nousivat tappiin. Ja vielä kun sai pitkästä aikaa koko perheen kasaan.

Lääkäri tosiaan totesi tänään että hyvin on ihonsiirto onnistunut. Vaikka lääkäri ei ollutkaan leikannut lääkäri niin juteltiin niitä näitä jalan toipumisesta. N. kuuden viikon jälkeen otetaan rautatangot pois. Ruuvit jäänevät sinne siihen asti kun joudutaan seuraavan kerran avaamaan. Yleensä jää kuulemma jotain kipuja joita joutuu leikkaamaan. Sitten otetaan ruuvitkin pois. Tai sitten jos luudutetaan. Juoksujalkaa tästä ei kuulemma tule, hyvä kävelyjalka kuulemma saattaa tullakin. Mutta kyseessä on kuulemma piiiiitkä prosessi. No yllätys...
Maanantaina avataan seuraavan kerran siteet ja samalla poistetaan niitit. Sen jälkeen sitten kipsiä tai jotain tukea jalkaan. Mutta tuokin selviää kun leikannut kirurgi tulee vilkaisemaan.
Nyt, kun on vähän liikkunut, niin jalkaa alkaa koskemaan. Samoin kun liikuttelin varovasti varpaita niin aikamoinen kihelmöivä kipuaalto levisi pitkin jalkapöytää. Eikä hyvältä tuntunut kun kolhaisin koipea suihkussa käydessä. Mutta mitpä noista, eiköhän nekin ajastaan helpota.

Hitto että onkin hyvä mieli! :D

Neulatyynyn tuurausta

Viime yö meni parhaiten unien suhteen mitä täällä on tullut vietettyä. Kirvelevänä kokemuksena oli klo. 02.00 annettava antibiootti. huuhtelu ei oikein lähtenyt ja sitten kun lähti niin pääsi kirosana, kirveli niin pirusti. Samoin kirveli itse lääke. Huonossa paikassa ollut kanyyli ärsytti ilmeisesti suonen. Aamun lääke teki saman, tosin vielä pahempana.
Päivään ei sitten mahtunutkaan muuta kuin syömistä, makaamista ja runsaasti mukavia vieraita! Jari, Niina ja Venla piipahti heti aamusta, samoin Katja. Tiinakin piipahti moikkaamassa. Pete tuli iltapäivällä ja Hanna heti perään. Kaitsu ja Toni piipahtivat vielä Murikasta tullessa moikkaamaan.
Iltaan mahtui vielä kanyyliepisodi. Kun pruutalla laitettu lääke kirveli niin kokeiltiin tippaa, mutta kirvely ei siitä vähentynyt. Järjetöntä että vaikka jalka on tuossa kunnossa niin pitää kokea sellaist kipua ranteessa että kylmä hiki iskee pintaan! Sitten alettiin pistämään uutta. Ensin yritti hoitaja pariin kohtaan onnistumatta. Sitten harjoittelija pariin kohtaan, tuloksetta. Seuraavaksi hoitaja soitti lääkärin apuun jota ei ole kuulunut. Ehkäpä saadaan vaihdettua tippa tablettiin kun CRP:kin oli vain 15. Mutta se selviää kun lääkäri tulee...
No, lääkäri tuli ja laittoi kanyylin! :)

Vuodelepoa ja heräämisiä.

Eilisen ihonsiirron jälkeen minut määrättiin vuodelepoon, wc-lupa "kysymysmerkillä". Aikani kun keskustelin ja perustelin kantaani niin sainkin luvan käydä vessassa. Sinne ei kyllä viitsi ihan pikkuhädän takia mennä, metsämiehenä tutustun sorsan anatomiaan peiton alla tarvittessa. Mutta sainpahan neuvoteltua periaatepäätöksen!
Viime yöksi pyysin kipulääkkeen että yöllinen heräily helpottaisi, kun tuo vieruskaverikin on hieman levotonta sorttia. Yö meinikin kahteen asti nukkuessa. Silloin joku herätti, liekkö sisäinen kello kun juuri siihen aikaan annetaan antibiootti. Kolmelta heräsin uudestaan jostain syystä. Aikani ihmeteltyäni huomasin että kohta, josta ihoa otettiin, oli alkanut vuotaa siteen siirryttyä. Kalsarit ja petivaatteet olivat yltä päältä veressä, ja niitä vaihdellessa menikin uni ohi. Onneksi netistä löytyy sarjoja katsottavaksi. Ja tulihan se uni pariksi tunniksi lopulta ennen kuutta.

Tänään ei sitten olekaan ollut juuri ohjelmaa. Appiukko piipahti ohimennessä, samoin Pyyköt. Mukavaa vaihtelua kun joku käy turisemassa.

Askel eteenpäin

Tänään tuli piipahdettua leikkaussalissa vaihdattamassa nahkaa reidestä jalkaterään. Vaikka talossa tuntuu olevan ruuhkaa niin käsky leikkaukseen tulikin jo 9.30. Paikallispuudutuksesta oli ollut puhetta mutta selkäytimeenhän se puudutus kuitenkin meni. Ihan hyvä niin. Leikkaus itsessään ei kestänyt kuin puolisen tuntia. Oli aika vekkulia, kun  sähkökäyttöisellä "juustohöylällä" irroitettiin ihoa, niin tunto oli osittain tallella. Ei tosin tuntunut kipua mutta kuitenkin. Nyt odotellaan kolme päivää jalka tiukasti paikallaan. Lauantaina paketti avataan ja toivotaan parasta. Viikossa pitäisi nahkojen olla kiinni että päästään eteen päin. Jotenkin huojentunut olo, kun vähän päästiin eteenpäin oikeastaan ensimmäistä kertaa onnettomuutta seuranneen leikkauksen jälkeen. Vaikka tässä ei ole murheen alhossa oltukaan niin ihan hyvät fiilikset!

Hanna tulee tänään käymään, valitettavasti ilman lapsia. Koko katras tuntuu olevan nuhan kourissa. Appivanhemmat menevät heitä (taas) vahtimaan. Kyllä on mahtavaa kun on isovanhemmat auttamassa, isot olisi ongelmat tämänkin hässäkän kanssa ollut.

Aikataulu alkaa hahmottua

Lääkäri kävi tänään vilkaisemassa koipea. Turvotus on hieman laskenut ja huomiselle varattiin aika ihonsiirrolle. Siis jos ehtivät sen tekemään. Kolme päivää jalka pidetään siteissä ja ukko vuodelevossa. Viikon jälkeen, jos nahka on tarttunut, laitetaan kipsi. Eli reilu viikko täällä vierähtää, vaikka kuinka hyvin kaikki onnistuisi. Jotain tuolla jalassa on ilmeisesti tapahtunut kun kipuja alkaa olemaan varsinkin jos yhtään pitää alaspäin tai tärähtää. Johtuu kuulemma turvotuksen laskemisesta ja on hyvä merkki.
Yksi asia tuossa vuodelevossa alkoi mietityttämään: vuodelepo tarkoittaa ettei vessaankaan ole asiaa. Eli kun tälläisiä miettii niin ei ole ilmeisesti täysin laitostunut. Sinänsä hyvä juttu. Mutta siltikään se makuultaan astiaan sontiminen, ehkäpä hoitajan läsnäollessa, ei jotenkin houkuttele. Toisaalta vieruskaverilla on vaippa eikä se kyllä minua häiritse ja kaverikin puhuu siitä ihan jokapäiväisenä asiana. No, sitähän se onkin. Eli jos tältä kantilta katsoo niin ehkä se astia on kuitenkin hyvä juttu. Sinänsä on hauska huomata ettei täällä potilaat, saatikka henkilökunta, pienistä hätkähdä. Kun lopetin kovat kipulääkkeet niin krapulassani oksensin heti ruokailun aluksi sängyn viereen. Ei herättänyt minäänlaisia mielenliikkeitä muissa syöjissä tai ruokien tarjoilijoissa.
Ihanan välitön tunnela! :D

Herääminen

Tänään heräsin omasta mielestä aikaisin ja kello näyttikin 04.50. Tismalleen samaan aikaan kello herätti viikko sitten töihin. Aloin miettimään mitä silloin touhusin. Keittelin muistaakseni Hannalle kahvit valmiiksi ja laittelin työkassiin aamupalan ja puhtaat vaatteet. Laitoin myös rahapussin valmiiksi kassiin että muistan ottaa sen mukaan ruokalaan mennessä. Lääkäriin oli varattu aika 10.20 vasemman olkapään kivun takia.
Mutta yhtään en muista, mitä muuta olin suunnitellut. Oliko jotain erityisiä murheita tai sovittuja juttuja? Ei ilmeisesti mitään kauheuksia koska ne ei enää mieltä vaivaa.
Lääkäriin pääsin, tosin hieman eri syystä. Toivottavasti työterveyshoitaja muisti perua aikani ettei tule ylimääräistä vaivaa. Olkapääkään ei ole juuri vaivannut, mitä nyt pyörätuolin kanssa on vähän hankala vetää ovea perässä kiinni.
Kuppilan lounaskin vaihtui keskiviikon aamupalaan keskussairaalassa. No, säästyipähän sekin vitonen. Toki joku nämäkin ateriat taitaa maksaa, viimeisen päälle...

Lopullisuus...

Täällä tulee elämän lopulliset tosiasiatkin aika karulla tavalla eteen. Päänsä lyönyt eläkeläismies oli pyytänyt vaimosa keskustelemaan "asioista". Kun vaimo sanoi että "kerrohan assies" niin mies alkoi rauhallisesti neuvomaan mistä hautapaikka pitää varata, vaimolla kun on huonot jalat. Se pysäytti, miten rauhallisesti vanhempi pariskunta asiaa pui keskenään. Perimmäinen ajatus oli, että kun päivät ovat täysi niin se on siinä. Seuraavana listalla olikin auton määräaikaishuolto joka on 5000 kilometrin päästä. Nämä molemmat asiat tuntuivat olevan aivan yhtä arkisia ja ne piti hoitaa. Kunpa eläisi vanhaksi ja voisi suhtautua asioihin samalla tavalla.


Minulle lääkäri sanoi että odotellaan...Ihonsiirto tuntuu olevan aika varma veikkaus. Ehkä jalkaa tullaan luuduttamaan, ehkä ei. Kuntoutus on pitkä ja kivulias milloin sinne asti päästään, sen lääkäri taas lupasi. Mutta sanoi senkin ettei näistä koskaan tiedä, saattaa parantua hyvinkin.

napattua hienon kuvan himmelistä!

Havaintoja sairaalaelämästä...

Minä kun en ole ollut sairaalassa potilaana niin kaikki on vähän uutta ja ihmeellistä. Tiedä sitten, olenko realisti vai jo laitostunut, mutta hyvin tähän rytmiin on tottunut. Alla siis listattuna pieniä vinkkejä tuleville potilaille niin ei tarvitse hätääntyä!

Ensimmäinen hauska huomio oli kun pääsin pois leikkauksesta. Kun laittoi silmät kiinni, polvet oli koukussa. Kun katsoi peiton alle, ne olivatkin suorassa. Selkäydinpuudutus on vekkuli juttu. Ja varsinkin siinä vaiheessa se on vekkulia, kun polvia myöden on tunto mutta nivusissa ei mitään. Mutta kyllä se siitä, ajan kanssa...

Siinä sitten lääketokkurassa makaillessa tulee välillä vessakin mieleen. Mutta ei siitä oikein jaksa välittää, ottaa mieluummin tirsat. Jossain vaiheessa herää kuitenkin ajatus, että ihan kuin olisi vähän pissahätä. Ja edellisestä vessakäynnistä on kuitenkin aikaa liki vuorokausi.
Sorsa löytyy vierestä, ei hätää. Istuaaltaan, kyleltään ja vaikka missä mutkalla mutta ei niin mitään. Pienen rohkaistumisen jälkeen pyydän hoitajaa viemään vessaan. Pöntölle istumaan, jalkaan iskee kauhea kipu kun se roikkuu tyhjän päällä ja kaikki veri pakkaa avoimeen jalkaterään. Viimein helpottaa, tuntuu että kaikesta huolimatta portit aukeaa. Vaan eipä vaan aukeakaan. Kiemurtelua, vääntelehtimistä, välillä pitää kokeilla seisaaltaan... Kovia menttaaliharjoituksia ja viimein pieni liru! Ja samaa rataa sitten rakko tyhjäksi. Välillä hoitaja käy koputtelemassa ovea että "onko kaikki kunnossa?". Naama on valkoinen, kylmää hikeä pukkaa ja jalkaa särkee tolkuttomasti. Aikaa kuluu parikymmentä minuuttia. Oppii arvostamaan pissaamistakin...
Kun kerroin hoitajalle tästä "pienestä" ongelmasta, niin syynä ovat vahvat kipulääkkeet jotka lamaavat rakon. Vaihtoehtona oli katetrointi joten jatkoin vessassa viihtymistä. Ja kun lääkkeet loppui, rakkokin alkoi toimia.

Päivä rytmittyy täällä aika pitkälti ruokailujen ja lääkkeiden tahtiin. Kun viisi kertaa päivässä annetaan ruokaa ei nälkä pääse iskemään. Ei, vaikka sairaalaruokaa kovasti moititaankin. Olen varma että painoa kasaantuu kun muuta ei tee kuin syö ja makkaa! No, sitä on sitten kotona alkavilla italialaisviikoilla aikaa pudottaa.
Kolme kertaa päivässä minulle laitetaan tipalla antibioottia. Eli vaikka yöllä hoitsu hiipii silittelemään niin tippaa hän vain laittaa ja korvasta mittaa kuumetta. Eli ei kannata innostua!
Lääkäri vilkaisee haavoja kerran päivässä jolloin myös siteet vaihdetaan. Tähän asti on menty "kassellaan" kommenteilla mitä nyt lauantaina lääkäri totesi: tuo on muuten ihan tohjona tuo sun jalkas!" Thanks...

Nyt on taas aamupala syöty ja odottelen lääkäriä.

Ei minulle näin pitänyt käydä!

Tätä kirjoittaessani olen maannut sairaalassa reilut viisi vuorokautta, alkuun tuskissani, sitten pari päivää lääketokkurassa ja nyttemmin ihan tolkuissani. Ainakin siinä määrin kuin se on minun kohdallani mahdollista.
Ajatelin alkaa pitämäään pientä päiväkirjaa työtapaturmastani ja siitä toipumisesta. Nyt kaikki on kuitenkin alusta asti muistissa ja epäilemättä pitkä prosessi edessää. Ehkä joku ottaa opikseen, ehkä joku huomaa ettei näiden kanssa tarvitse jäädä yksin.

Tähän vielä erikseen: kiitos kaikille ystäville ja kavereille jotka ovat tarjonneet apua ja myötätuntoa koko meidän perheelle!!!

ELI MITÄ EI OLISI PITÄNYT OLLENKAAN KÄYDÄ...

Tiistaina 31.1.2012 piti olla normaali työpäivä. Illaksi oli sovittuna liittokokousvaalien keskusvaalilautakunnan kokous Karhulaan jonne piti lähteä suoraan töistä isän kanssa.
Aamu menikin ihan normaalisti ja kahdeksan maissa lähdin kahvin jälkeen polttamaan paria teelmää. Ensimmäinen paloi nätisti poikki ja kolhti kuuppaan. Toinen paloi kanssa hyvin, napsahti poikki ja... Eipä kolahtanutkaan kuuppan! Siinä oli sellainen sekunnin osa jolloin tajusin että rauta tulee päälle. Ja samantien mossahti jalkaan!
Hetihän sen tajusi että nyt kävi pahasti vaikka kauheaa kipua ei tullutkaan. Lähimmästä ohjaamosta kaverit soittivat kyydin ja toiset hakivat lunta pussiin ensiavuksi. Tehtaan palokunnan kyyti tulikin nopasti ja päästiin matkaan. Mutta sitä en vieläkään ymmärrä miksi piti käydä työterveyshuollossa ihmettelemässä. Tiedossa kuitenkin oli että n. 250kg terästä oli pudonnut suojaamattomalle jalalle. Tuntui sekin 5-10 minuuttia aika pikältä ajalta odottaa turhaan.

Vajaa tunti siitä kun teelmä putosi jalalle.

Sairaalaan lopulta päästiin ja kipulääkettä sain sen verran että alkoi vähän helpottamaan. Aikaa oli mennyt turmasta vajaa tunti. Röntgenin jälkeen tulikin passitus Lappeenrantaan keskussairaalaan.
Keskusssairaalassa otettiin kovasti kokeita ja pistettiin sinne sun tänne. Lopulta laitettiin tietokonekuvaan kun murtumat olivat niin monessa kerroksessa ettei niistä saanut selvää röntgenkuvista.
Nyt selvisi viimeistään että kyseessä on paha murskavamma. Alkoi spekulointi leikata vai ei ja jos niin mitä? Jalka oli niin turvoksissa ettei sitä voinut leikkauksen jälkeen ommella mutta toisaalta leikkaamattomuus voisi johtaa kuolioon. Väläytettiin jopa että faskiotomia ja muutamaksi päiväksi teholle ja taju pois. Lopulta päätyivät että faskiotomia ja samalla korjaavat luut. Sulkevat sitten kun turvotus laskee. Faskiotomiassa siis leikataan lihaskalvoja myöden iho auki ja jätetään odottamaan paineen laskua kudoksissa.

Jalka leikkauksen jälkeisenä aamuna 

Leikkaus kesti reilut kolme tuntia ja se tehtiin selkäydinpuudutuksella. Nukkuessahan se suurelta osin meni. Oli kyllä vekkulia välillä havahtua iloiseen jutusteluun ja taltan naputukseen. Kirurgi kävi vielä lopuksi kehumassa, kuinka kivaa on kun välillä saa tehdä vaativiakin leikkauksia! Sanoin että ole hyvä vaan... :)
Kirurgin ensiarvio oli että neljän kuukauden päästä aletaan opetella kävelyä.
Kun yöllä alkoi tunto palailla, alkoi myös kivut. Yö ja seuraava päivä meni torkkuessa ja suurin piirtein tunnin välein tuli lääkettä. Eli lääkettä sai aina kun siltä tuntui ja sitä käskettiin pyytämään. Keskiviikon ja torstain välisenä yönä otin viimeisen vahvan lääkkeen. Siihen loppuivat kivut. Aika ihmeellistä. Ihmeelistä oli kyllä sekin että rakko ja suoli lakkaa toimimasta vahvassa lääkityksessä. Ei kivaa...
Isä toi heti ensimmäisenä aamuna läppärin ja puhelimen laturin. Ja tietysti aromisuolapurkin! Hanna piipahti myös ja Ari. Lapset pääsivät torstaina mukaan ja perjantaina piipahti Kake ja Paula sekä appivanhemmat. Lauantaina kävi taas isä ja Hanna. Sunnuntaina Hanna kävi tyttöjen kanssa, Onni jäi nuhassa kotia. Tytöt toivat tuliaisia ja seinää koristaa lasten "parane pian, iskä"- kortit.
Näillä on tultu tähän päivään.

On täällä ehtinyt miettiä vakavia ja tulevaisuuttakin. Ihan ensimmäinen vakava ajatus tuli ennen leikkaukseen menoa kun niissä on aina riskinsä. Tuli mieleen tapauksia, joissa kaikki on mennyt pieleen. Ajattelin että tämän kanssa olen sinut, minkään ei enää itse mahda.
Tulevaisuutta on miettinyt sen kautta että kuntoutusta ja leikkausta tulee ilmeisesti olemaan ohjelmassa. Kipua ja työtä, epäilemättä. Jalka tuskin entiselleen palaa. Lääkärikin sanoi että "jalkas on ihan tohjona!".
Aikaa on nyt perheen kanssa mutta miten käy mökkeilyt? Venettä pystyy ajamaan mutta vesille sitä ei saa.
Miten käy taloudellisen tilanteen kun tulot putoaa? Joitain vakuutuksia saattaa olla josta on apua, toivottavasti.
Sitten on lähinnä Metallin liittokokousvaalit, minä ehdolla ja vieläpä meidän sd-ryhmän puheenjohtajana aika työllistetty. Mutta onneksi meillä on "vanhoja" staroja jotka ottivat välittömästi ohjat eikä juna päässyt pysähtymään eikä edes hidastumaan.
Toisaalta kalenteri tyhjeni aika totaalisesti. Ainakaan niin kauan kuin ei itse pysty autoa ajamaan, on kokoukset melkein pidetty.

Lapset tuntui alkuun olemaan aika hämillään, Iiris varsinkin tuntui järkyttyneen pahasti. Hannalta tämä tilanne vaatii varmasti liki kaiken minkä irti pystyy antamaan, ehkä jopa enemmänkin. Kiitokset jaksamisesta jo tässä vaiheessa.

Sairaalassa sinänsä on hyvä hoito ja miellyttävä henkilökunta, vaikka heitä jossain parjataankin. Ruoka on yllättävänkin hyvää ja oma aromisuola pelastaa hätätilassa!

Ympyröidyssä kohdassa olevat luut ovat murskana.

Onneksi ei jaksa edes murehtia! :D