Takana on liki kaksi kuukautta amk-opiskelijaelämää. Sen voin sanoa, että on hieman erilaista kuin 20 vuotta sitten ammattikoulussa, jossa pelkkä läsnäolo riitti, ja toisinaan opettaja oli suorastaan tyytyväinen jos Timppa ei tullutkaan tunnille. Nytkään läsnäolo ei ole ihan pakollista, mutta työn määrä kokonaisuudessaan löi alkuun aika kovasti kasvoille. Mutta nämä pari kuukautta ovat osoittaneet, että kyllä tuolla taitaa pärjätä jonkin verran nuorempien joukossa.
Suurin asia tässä opiskelun aloittamisessa oli se, että jouduin muuttamaan Mikkeliin. Eli rouvasta tuli arki-yh ja minusta viikonloppuisä. Lapset ovat ottaneet tilanteen suhteellisen rauhallisesti, ainoastaan Iiris tuntuu hieman oireilevan äksyilyllä. Onneksi nykyään on skypet ym. viestintävälineet, niin saa pidettyä aika kivasti yhteyttä ja kysellä kuulumisia. Onhan tuossa aika sahaaminen Mikkelin ja Niskapietilän välillä, mutta eipä mahda minkään.
Luokka- ja muut koulukaverit ovat ottaneet ihan kivasti tälläisen vanhuksen mukaan rientoihin. Ikähaarukka luokalla on 19-40 eli laidasta laitaan mennään. Onneksi itsellä mieli on kuin teinipojalla, eli mekko päällä meikit naamassa kaupungilla kulkeminen ei ole kovinkaan iso asia. Tähän ikään mennessä on munannut itsensä jo niin monta kertaa, että se ei enää tunnu miltään. Itse opiskelu on mielenkiintoista ja se helpottaa asennoitumista tehtäviin. Kirjoitushommia on paljon, todella paljon, mutta liki kaikki tehdään pareittain tai ryhmissä. Käytäntö auttaa varsinkin minua, jolta puuttuu kaikki opiskelurutiinit. Samoin tentteihin lukeminen on ihan uusi juttu, varsinkin kun tenttikysymykset tuntuvat olemaan järjestään esseitä. Mutta tähän mennessä yli kolmosen keskiarvolla on menty eli jotain on tullut tehtyä oikeinkin. Iso osuus asiaan on varmasti se, että ensimmäistä kertaa koulussa opiskellaan minunkin mielestä tärkeää ja mielenkiintoista asiaa. Ja iso osa entiseen on se, etten ole vielä saanut yhtään opettajaa menettämään hermojaan minun takia. Entisaikaan se oli pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Eli opettajamateriaali on selkeästi parantunut 20 vuodessa! Kaikesta päätellen tästä on tulossa todella mielenkiintoiset ja työntäyteiset reilut kolme vuotta.
Kaiken pahan alku ja juuri, eli työtapaturma, saa loppuselvittelynsä ensi kuun loppupuolella, kun asia käsitellään käräjäoikeudessa. Liki kaksi vuotta asia onkin ollut kesken ja paljon on mahtunut tänä aikana. Kun nyt ajattelee asioita taaksepäin, niin asiat ovat oikeastaan niin hyvin kuin ne olosuhteisiin nähden voisivat olla. Jalalla pystyy liikkumaan vaikka se koskeekin oikeastaan joka askeleella. Mutta tuohon pystyy onneksi itse vaikuttamaan olemalla paikallaan, lääkkeitä en ole sitä varten enää syönyt kun suolisto ei niitä kestä saatikka päänuppi. Leikkauksia siihen ei tällä hetkellä kannata tehdä, koska suurin osa kivuista on hermokipuja eikä muidenkaan kipujen loppumisesta olisi mitään takuita. Jäykemmäksi toki jalka tulisi, joka haittaisi entisestään liikkumista.
Nyt alkaa siis tämä osa elämää olemaan loppusuoralla, ja työtapaturmasta selvitty liki niin hyvin kuin mahdollista. Josko tästä esimerkistä olisi jollekin hyötyä siinä vaiheessa, kun jotain vakavaa omalle kohdalle sattuu. Omalla kohdalla ainakin auttoi se, että katseen suuntasi tulevaisuuteen eikä jäänyt tuijottamaan palasina olevaa jalkaa.
