Pään tuuletusta

Tänään olikin se päivä kun uskalsi ensi kertaa liki neljään viikkoon muualle kuin sairaalaan tai kotia. Olikin  mieltä piristävää päästä edes vähän kotonta pois, johan tuossa sohvan nurkassa tuli liki kaksi viikkoa maattua.
Hanna kiikutti minut ammattiosaston toimistolle postitustalkoisiin siksi aikaa kun kävivät lasten kanssa kaupoilla ja mäkkärillä. Laitetttiin porukalla reilut tuhat mainosta kuoriin ja nimet päälle. Liittokokousvaaleissa alkaa nyt olemaan loppukirin aika. Muutama viikko ja se on peli pelattu ja turha enää miettiä mitä olisi PITÄNYT tehdä. Hyvin olikin porukkaa paikalla ja mukava oli kavereiden kanssa pitkästä aikaa jutella ihan naamatusten. Minäkin otin yhden alkoholittoman siiderin. Eikö kuulostanutkin miehekkäältä...

Jalka kesti puolen tunnin automatkan suht mukavasti kun sitä piti kojelaudalla. Toimistolla oli koipi nostettava pöydälle (hyvää ruokalua vaan, toverit!) ja napattana yksi panacod. Ei tuo hitto vielä oikein kestä liikuttelua mutta pakkohan sitä on jossain välillä käytävä. Mökkihöperöksihän sitä muuten tulee! :D

Kiitokset vaan meidän ryhmän aktiiveille jotka (taas) vastasivat käytännön järjestelyistä. Ei tämäkään sota yhtä miestä kaipaa, onneksi... ;D

Viikko kotona, vasta...

Kun on viikon makoillut sohvalla, alkaa elämänpiirin suppeus todella tulemaan todeksi. Läppäri ja telkkari, siinä päivien viihdykkeet. Onneksi telkkarissa sentäs näkyy useampi kanava kun entisaikojen ykkönen, kakkonen ja kolmonen.

Eilen sentäs Ruski pääsi metsälle. Oli kuulemma ajanutkin ja tapellut naapurin koiran kanssa. Munista oli hirvikoiraa nappaissut ja tappelukaverin isäntää perskannikasta. Kummallekaan ei kuulemma vakavampaa käynyt, onneksi.

Tänään piti (piti ja piti...) vähän enemmän loikkia ruoan perässä ympäri asuntoa. Tuloksena nyt taas se että jalkaa pakottaa, kiristää, turvottaa ja kihelmöi. Turvotus ei tunnu muutenkaan oikein laskevan ja jokainen hetki jalka riipuksissa lyö lisää painetta koipeen. Lisäksi muutamassa kohtaa on jotkut hermot niin pinnassa että pienikin hipaisu lyö hurjat kihelmöinnit ympäri jalkaa. En tiedä, onko tämä merkki siitä että tunto alkaa pikkuhiljaa palailla, mutta aika epämiellyttävältä tuntuu.

Työpaikalla oli ollut tapaturman johdosta tarkastus eikä kiitosta kuulemma juuri tullut. Mutta aika näyttää mitä siitä seuraa. Odotellaan...

Sohvaperuna

Keskiviikosta asti on tullut makoiltua sohvalla. Keskiviikkona, kun pääsin sairaalasta kotia, kinkkasin keppien kanssa katsomaan yläkertaa ja lasten omia huoneita. Tai siis Vilma sai oman huoneen, pienemmille jaettiin iso huone. Keittiössä olen käynyt muutaman kerran ja ruokapöydässä liki joka ruoalla. Mutta sanalla sanoen on aika pienet ympyrät. Syynä se että jalkaa alkaa pakottamaan aika tavalla, kun sitä pitää yhtään alaspäin.

Edellä mainituista johtuen, alkaa ilmapiiri aina hetkellisesti kiristyä. Varsinkin aamut tuntuvat olevan, huonoista yöunista johtuen, aika rankkoja. Ei niinkään minnulla mutta rouvalla... Kun minä huhhaan yöt pillereitä etsien, telkkaria katsoen kun ei saa nukuttua ja lapset alkavat tappleunsa jo ennen kukonlaulua, on Hannalla päivä pilalla jo ennen kuin se edes alkaa. Minä kun olen vielä siinä kunnossa ettei minusta ole mitään apua oikeastaan missään hommassa. Kun vielä näkee, miten koville toisella ottaa, on itselläänkin tosi paha mieli. Mutta minkäs teet, pakko jotenin on selvitä. Ja selvitäänkin!

Eilen Ruski pääsi metälle, samoin tänään. On se mukava kun appiukko ja kaverit käyttävät koiraa metällä kun isäntä on sohvaperunana! Hanna kävi eilen hiihtämässä neljän kilsan lenkin lasten kanssa ja samalla reitillä ovat nytkin. On siinä minulla reippaita perheenjäseniä!:D

Kyllä koti sairaalaolot voittaa

Vaikka tarjoilussa onkin ollut päivän mittaan hieman toivomisen varaa, ei tänne aivan ole nääntynyt. Onneksi Vilma tuli koulusta auttavaksi kädeksi jos jotain tarvitsee.
On ollut melko hämmästyttävää huomata kuinka avuton ihminen on kun ei olekaan kahta kättä jolla tehdä asioita. Tai siis on kädet jos seisoo paikallaan, mitään ei sitten saakaan kannettu mihinkään.
Ajattelin laittaa kevyempää tomaattikeittoa jääkaapissa olevan makaroonimössön sijaan. Kumusin alalaatikosta paseerattua tomaattia purkin. Ajattelin silputa vähän sipulia ja valkosipulia keiton sekaan ja toki vaikkapa juustoraastetta. Seisoin keskellä keittiön lattiaa, tomaattipurnukka pöydällä, ja mietin hakisinko ensin kattilan vai mistä aloittaisin? Tulin siihen tulokseen että säilyke jää pöydälle ja makaroonimössö saa kelvata. Voi helvetti...

Yö kotona meni suht mukavasti sohvalla yhden panacodin voimin. Tänään ei ole tarvinnut edes ottaa lääkettä. Olin vähän ilkeä Hannaakin kohtaan, ihan leikilläni vain... Hanna vannotti kotonta lähtiessä etten vain kaatuisi päivän aikana. No, kun hän soitti kohta minulle niin oli "pakko" nakata sauvat lattialle ja vähän karjaista. Onneksi ei ajanut ojaan ja pyysinkin anteeksi oikein nätisti. Olipa hauskaa, heh...

Vakuutusyhtiöönkin soittelin taas täään. Eilen yhtiön ystävällinen työntekijä sanoi että jotain kotipalvelujuttuja tälläisissä tapauksissa korvataan. Mutta tänään siellä oli joku vanhempi rouva joka naurahti että "se on vaimon homma siivota ja hoitaa sinua ja kotia muutenkin!". No, vakuutuksessa kuitenkin sanotaan että "kodin- ja lastenhoidosta aiheutuvat välttämättömät
ylimääräiset menot kunnallisen kotihoidon taksojen mukaan". Kun työmaalta vielä saataisiin vahinkoilmoitus menemään vakuutusyhtiöön niin asia rupeaisi siltä osin selviämään.

Kiitos ja näkemiin!

Tänään koitti se onnen päivä että pääsin kotia reilun kahden viikon sairaalassa makaamisen jälkeen. Aika meni olosuhteisiin nähden nopeasti ja mukavasti. Tätä kirjoittelen tutulla ja turvallisella kotisohvalla.

Sitten ihan erikseen! Haluan kiittää Etelä-Karjalan keskussairaalan osasto 7:n henkilökuntaa! Kaikki olivat mahdottoman mukavia ja jaksoivat kuunnella jos jotain asiaa oli. Ja vaikka ei aina oikeasti ollutkaan. Ammatti-ihmisiä ja selvästi kutsumusammatissa, ei tuollaista työtä muuten pystyisi tekemään päivästä toiseen. Kahden viikon aikana sairaalassa huomasi myös sen, ettei omalla kohdalla asiat ole kuitenkaan niin huonosti. Pitää kuitenkin pilke silmäkulmassa sanoa että toivottavasti ei NÄISSÄ merkeissä enää tavata, muuten mieluusti kylläkin. Kiitokset myös leikanneelle kirurgille joka taisi olla (useastakin lähteestä mainittuna) paras mitä tuohon tilanteeseen oli mahdollista saada. Nostan hattua koko henkilökunnalle!!!

Eilinen päivä meni siis odotellessa lääkäriä että saisi luvan lähteä kotiin. No sitähän ei sitten kuulunut, ei lääkäriä eikä lupaa. Se rupesi hieman korpeamaankin kun tajusi ettei sairaalassa ole enää mitään "tekemistä" ja odotellaan vain lupaa päästä pois. Hannalta opitulla tavalla aloin tietenkin hiillostamaan hoitajia asian suhteen ja Hannalle taisin kiukutakin "saamattomasta lääkäristä" joka ei saa aikaiseksi tulla MINUA katsomaan. Hanna onneksi palautti minut maan pinnalle. Tiesin että kyseinen kirurgi oli päivystysvuorossa ja Hanna kysyikin, että mitä itse olet mieltä ajatellen kahden viikon takaista tilannetta: olisitko halunnut, että sinut leikannut kirurgi olisi pikemmin ollut kotiuttamassa jotain kiukuttelavaa potilasta kuin operoimassa jalkaasi? No jos asiaa ajattelee tuota kautta niin... Kävin sitten levollisin mielin nukkumaan ja nukuinkin pitkästä aikaa yön suhteellisen hyvin.

Aamulla kirurgi tulikin hymyssä suin kysymään että "kiire kotia, vai ?". Kirurgi kehui että jalka on hyvässä kunnossa ja valotti jatkosuunnitelmia. Kuuden viikon päästä otetaan röntgen ja nyhtäistään terästangot pois jalasta. Sitten saa alkaa varaamaan puolta painoa, yhdeksän viikon jälkeen jo varovasti kävelemään. Ihonsiirrot vaativat pitkän ajan toipuakseen ja niitä pitää varoa hankaukselta. Pitkä ja kivulias tie on kevään mittaan kuljettava, nyt aloitetaan varpaiden heiluttelulla ja ylemmän jalan jumpalla. Onnistuin jo kotia tullessa kolhimaan koipea rappusessa. Vähän sattui, ei haittaa... ;D

Heikki toi tasaisella kyydillä kotia ja kävi hakemasta apteekista lääkkeet. Työmaaltakin herrat soittelivat ja kyselivät tapaturman kulusta. Jos saataisiin tapaturmaselvitys viimein tehtyä niin vakuutusyhtiökin pääsisi maksamaan korvauksia sinne sun tänne.

Vaikka iloisella mielellä tässä on tullut mahdollisuuksien mukaan oltua niin kyllä kotiin tuleminen aina piristää! =)

Kotia(ko)?

Viime yö meni uuteen kipsiin totutellessa. Vaikka kipsin kanssa elämä tuntui illalla paremmalta kuin ilman, niin yö olikin sitten ihan eri asia. Kipsi tuntui painavan, puristavan ja vaikka mitä. Jalkaan koski sellaisiinkin paikkoihin joihin ennen ei ollut koskenut. Taisi olla rauhattomin yö mitä täällä on tullut vietettyä. Eikä unia helpottanut se, että naapuri piti omaa showta pitkin yötä. Huonekaveri soittikin apua kertaalleen kun vieruskaveri ei siihen itse pysty. Mutta enpä kuitenkaan pyytänyt vahvempia lääkkeitä kun on meininki päästä kotia. Ähä, perkele.. Nyt vieruskaveri kyllä nukkuu rauhallisesti, saa taas nähdä ensi yönä.

Lääkäriä olen odotellut koko päivän. Oma lääkäri vain on nyt päivystäjä niin ei taida ehtiä käymään. Harmittaa vaan kun EHKÄ olisi mahdollisuus päästä pois jos vain saisi lääkärin luvan. Kovasti olen jo pohjatyötä hoitajien suuntaan tehnyt. Eräs hoitaja paljasti, että jos viinanjuonnista jää kiinni niin lääkäri laittaa kotia. Houkutteleva vaihtoehto... ;D

Heikin tilasin jo hakemaan Simpeleeltä kyynärsauvat ja suihkupenkin ettei niistä jää kotia lähtö kiinni. Samoin selvittelin muutenkin käytännön toimia suhteessa maksuihin ja siihen miten vakuutusyhtiön suuntaan  asiat hoidetaan.

Tänään sai vähän puuttua työsuojeluasioihinkin kun sairaalan katolla keikkui pari työnsankaria. Toinen oli vain unohtanut henkilökohtaiset turvavälineet ja liukasteli aika vaarallisen näköisesti katolla. Kun asiasta kerrottiin, niin hoitaja soitti välittömästi jollekin asiasta vastaavalle. Ei mennyt montaa minuuttia kun herrat sukelsivat katon luukusta palatakseen taas kunnon valjaat päällä töihin!

Nyt odottelen Hannaa ja Vilmaa kylille. Pienemmät menivätkin mummolle odottamaan huomista mummolapäivää! :D

Ihan hyvä ystävänpäivä, tämäkin! :)

Ihan kipsissä

Köpöttelin juuri kyynärsauvojen kanssa aulan vessaan ja takaisin. Veren pakkautuminen jalan alaosaan aiheuttaa aikamoista kipua. Mutta jos tällä kivulla selviää niin kotia lähden kun vain lupa tulee!

Aamulla kävi leikannut kirurgi, Aulamo nimeltään. Hän kertoi tarkemmin leikkauksesta ja toipumisennusteesta. Leikkaus oli sillä tapaa poikkeustapaus ettei normaalisti faskiotomiaa ja luiden korjailua tehdä samalla vaan väliä on 7-10 vuorokautta. Nyt toimittiin näin että lihakset säästyisivät mahdollisimman pienillä vaurioilla. Kyllähän toipumisaikakin lyhenee, hyvä niin.
Neljän kuukauden toipumisajasta oli alustavasti puhe, sitten voidaan alkaa kokeilla painon varaamista jalalle. Siirteet eivät saa hangata kenkään tai muuhunkaan eli aika lyhyitä etappeja aluksi mennään. Kirurgi sanoi että nilkka pitää saada oikeaan kulmaan ja väänsi sen 90 asteen kulmaan. Se sitten sattuikin aika tavalla. Hoitaja toi taas huimaavia lääkkeitä että saadaan niitit pois ja kuoputeltua kuolioon mennyt kudos pois.

Kuolio jalan sivussa.

Niittien poisto menikin ihan ok, lukuunottamatta yhtä. Se oli jotenkin yhteydessä ukkovarpaan hermoon ja poltti/säkenöi ihan hitosti kun niittiin hipaisi. Mutta sekin lähti kun hoitaja otti pihdeillä kiinni ja minä sätkin jalkaa. Yhteistyöllä, nääs...
Kuolio ei ollutkaan kovin syvä. Ainoastaan pintanahka oli kuollutta mutta siihen se jäikin. Ei aiheuta kuulemma ongelmia.
Jalka laitettiin iltapäivällä kipsiin ja samalla nilkka väännettiin lopullisesti oikeaan asentoon. Nilkka liikkui jo ihan omin avuin kun sitä vähän ensin väkisin murjottiin. Kipsi  on sellainen lasikuidusta väsätty avattava malli että haavat saadaan hoidettua.

Kun asiat alkaa olla näin hyvällä mallilla, kaikki siis mennyt tähän asti putkeen, alkaa oikeasti olla hinku kotia. Sosiaalialan ihminenkin kävi neuvomassa, samoin työsuojelupiirin ihminen soitteli. Eiköhän asiat jatka tästä omalla painollaan. Hyvä mieli, edelleen! :D

Nyt alkaa huumeeton elämä!

Lääkäri kävi aamulla kyselemässä mitenkäs tänään voidaan, paljon kipuja? Eilen vaihdettiin siteet, kolhin koipea vähän suihkussa (juu, ei tarvi auttaa!!!) ja sain luvan likkua, niin koipea puristeli ja kolotteli pitkin päivää. Pyysin siihen kipulääkettä, kuten tapana oli. Illalla pyysin vielä yötä vasten mutta hoitsu laittoikin hanttiin: pelkkää pamolia joka joutavana lääkkeenä lopetettiin jo yli viikko sitten. Mutta sen verran taipui että jos pamoli ei auta niin yötä vasten voi saada oiekaakin lääkettä.
Ongelmahan tässä oli se, ettei lääkäri ollut määrännyt muuta kuin opiaatteja tai buranaa/parasetamolia. Eikä noilla jälkimmäisillä ole mitään tekemistä OIKEAN kivunlievityksen kanssa. Tänään lääkäri sitten sanoi ettei kotia pääse jos pitää vetää huumeita. Hän määräsikin panacodia ja arcoxia kipuihin jotka tuntuvat auttavankin ihan ok. Eikä jalkaa tänään ole juurikaan edes koskenut. Varsinkin aamu oli yön levon jälkeen kivuton. Kyllä lääkäri lupasi että yötä vasten voi vahvempaakin saada jos nukkuminen ei onnistu. Mutta eiköhän se onnistu, onnistuihan se viikon verran jo tuossa välissä.

Hanna kävi taas lasten kanssa. Syötiin jätskiä ja lapset katsoivat yle areenasta lastenohjelmia. Riittää näköjään että iskä on läsnä, ei tarvitse kyljessä kiehnätä.

Huomenna otetaan niitit pois jos suunnitelmat pitävät. Toivottavasti leikannut lääkäri pääsee paikalle, olisi aika paljon kysyttävää jatkosta. Samoin pitää huomenna yrittää tavoittaa sairaalan sosiaali-ihmistä, siltäkin olisi kyseltäviä asioita.

Häh häh hää! Hääpäivää!!!

Tänään vietettiin perheen kanssa minun ja rouvan kahdeksatta hääpäivää. Hieman oli kehnot tarjoilut. Lapset söivät suklaata ja joivat mehua, me otettiin Hannan kanssa kahvit kahviossa. Minä sain siis luvan liikkua kun siirteet olivat 100% tarttuneet eikä ollut tulehdusta!!! Tämä uutinen oli kyllä kuin sata jänistä. Vaikka tässä ei olla murheen alhossa oltukaan niin fiilikset nousivat tappiin. Ja vielä kun sai pitkästä aikaa koko perheen kasaan.

Lääkäri tosiaan totesi tänään että hyvin on ihonsiirto onnistunut. Vaikka lääkäri ei ollutkaan leikannut lääkäri niin juteltiin niitä näitä jalan toipumisesta. N. kuuden viikon jälkeen otetaan rautatangot pois. Ruuvit jäänevät sinne siihen asti kun joudutaan seuraavan kerran avaamaan. Yleensä jää kuulemma jotain kipuja joita joutuu leikkaamaan. Sitten otetaan ruuvitkin pois. Tai sitten jos luudutetaan. Juoksujalkaa tästä ei kuulemma tule, hyvä kävelyjalka kuulemma saattaa tullakin. Mutta kyseessä on kuulemma piiiiitkä prosessi. No yllätys...
Maanantaina avataan seuraavan kerran siteet ja samalla poistetaan niitit. Sen jälkeen sitten kipsiä tai jotain tukea jalkaan. Mutta tuokin selviää kun leikannut kirurgi tulee vilkaisemaan.
Nyt, kun on vähän liikkunut, niin jalkaa alkaa koskemaan. Samoin kun liikuttelin varovasti varpaita niin aikamoinen kihelmöivä kipuaalto levisi pitkin jalkapöytää. Eikä hyvältä tuntunut kun kolhaisin koipea suihkussa käydessä. Mutta mitpä noista, eiköhän nekin ajastaan helpota.

Hitto että onkin hyvä mieli! :D

Neulatyynyn tuurausta

Viime yö meni parhaiten unien suhteen mitä täällä on tullut vietettyä. Kirvelevänä kokemuksena oli klo. 02.00 annettava antibiootti. huuhtelu ei oikein lähtenyt ja sitten kun lähti niin pääsi kirosana, kirveli niin pirusti. Samoin kirveli itse lääke. Huonossa paikassa ollut kanyyli ärsytti ilmeisesti suonen. Aamun lääke teki saman, tosin vielä pahempana.
Päivään ei sitten mahtunutkaan muuta kuin syömistä, makaamista ja runsaasti mukavia vieraita! Jari, Niina ja Venla piipahti heti aamusta, samoin Katja. Tiinakin piipahti moikkaamassa. Pete tuli iltapäivällä ja Hanna heti perään. Kaitsu ja Toni piipahtivat vielä Murikasta tullessa moikkaamaan.
Iltaan mahtui vielä kanyyliepisodi. Kun pruutalla laitettu lääke kirveli niin kokeiltiin tippaa, mutta kirvely ei siitä vähentynyt. Järjetöntä että vaikka jalka on tuossa kunnossa niin pitää kokea sellaist kipua ranteessa että kylmä hiki iskee pintaan! Sitten alettiin pistämään uutta. Ensin yritti hoitaja pariin kohtaan onnistumatta. Sitten harjoittelija pariin kohtaan, tuloksetta. Seuraavaksi hoitaja soitti lääkärin apuun jota ei ole kuulunut. Ehkäpä saadaan vaihdettua tippa tablettiin kun CRP:kin oli vain 15. Mutta se selviää kun lääkäri tulee...
No, lääkäri tuli ja laittoi kanyylin! :)

Vuodelepoa ja heräämisiä.

Eilisen ihonsiirron jälkeen minut määrättiin vuodelepoon, wc-lupa "kysymysmerkillä". Aikani kun keskustelin ja perustelin kantaani niin sainkin luvan käydä vessassa. Sinne ei kyllä viitsi ihan pikkuhädän takia mennä, metsämiehenä tutustun sorsan anatomiaan peiton alla tarvittessa. Mutta sainpahan neuvoteltua periaatepäätöksen!
Viime yöksi pyysin kipulääkkeen että yöllinen heräily helpottaisi, kun tuo vieruskaverikin on hieman levotonta sorttia. Yö meinikin kahteen asti nukkuessa. Silloin joku herätti, liekkö sisäinen kello kun juuri siihen aikaan annetaan antibiootti. Kolmelta heräsin uudestaan jostain syystä. Aikani ihmeteltyäni huomasin että kohta, josta ihoa otettiin, oli alkanut vuotaa siteen siirryttyä. Kalsarit ja petivaatteet olivat yltä päältä veressä, ja niitä vaihdellessa menikin uni ohi. Onneksi netistä löytyy sarjoja katsottavaksi. Ja tulihan se uni pariksi tunniksi lopulta ennen kuutta.

Tänään ei sitten olekaan ollut juuri ohjelmaa. Appiukko piipahti ohimennessä, samoin Pyyköt. Mukavaa vaihtelua kun joku käy turisemassa.

Askel eteenpäin

Tänään tuli piipahdettua leikkaussalissa vaihdattamassa nahkaa reidestä jalkaterään. Vaikka talossa tuntuu olevan ruuhkaa niin käsky leikkaukseen tulikin jo 9.30. Paikallispuudutuksesta oli ollut puhetta mutta selkäytimeenhän se puudutus kuitenkin meni. Ihan hyvä niin. Leikkaus itsessään ei kestänyt kuin puolisen tuntia. Oli aika vekkulia, kun  sähkökäyttöisellä "juustohöylällä" irroitettiin ihoa, niin tunto oli osittain tallella. Ei tosin tuntunut kipua mutta kuitenkin. Nyt odotellaan kolme päivää jalka tiukasti paikallaan. Lauantaina paketti avataan ja toivotaan parasta. Viikossa pitäisi nahkojen olla kiinni että päästään eteen päin. Jotenkin huojentunut olo, kun vähän päästiin eteenpäin oikeastaan ensimmäistä kertaa onnettomuutta seuranneen leikkauksen jälkeen. Vaikka tässä ei ole murheen alhossa oltukaan niin ihan hyvät fiilikset!

Hanna tulee tänään käymään, valitettavasti ilman lapsia. Koko katras tuntuu olevan nuhan kourissa. Appivanhemmat menevät heitä (taas) vahtimaan. Kyllä on mahtavaa kun on isovanhemmat auttamassa, isot olisi ongelmat tämänkin hässäkän kanssa ollut.

Aikataulu alkaa hahmottua

Lääkäri kävi tänään vilkaisemassa koipea. Turvotus on hieman laskenut ja huomiselle varattiin aika ihonsiirrolle. Siis jos ehtivät sen tekemään. Kolme päivää jalka pidetään siteissä ja ukko vuodelevossa. Viikon jälkeen, jos nahka on tarttunut, laitetaan kipsi. Eli reilu viikko täällä vierähtää, vaikka kuinka hyvin kaikki onnistuisi. Jotain tuolla jalassa on ilmeisesti tapahtunut kun kipuja alkaa olemaan varsinkin jos yhtään pitää alaspäin tai tärähtää. Johtuu kuulemma turvotuksen laskemisesta ja on hyvä merkki.
Yksi asia tuossa vuodelevossa alkoi mietityttämään: vuodelepo tarkoittaa ettei vessaankaan ole asiaa. Eli kun tälläisiä miettii niin ei ole ilmeisesti täysin laitostunut. Sinänsä hyvä juttu. Mutta siltikään se makuultaan astiaan sontiminen, ehkäpä hoitajan läsnäollessa, ei jotenkin houkuttele. Toisaalta vieruskaverilla on vaippa eikä se kyllä minua häiritse ja kaverikin puhuu siitä ihan jokapäiväisenä asiana. No, sitähän se onkin. Eli jos tältä kantilta katsoo niin ehkä se astia on kuitenkin hyvä juttu. Sinänsä on hauska huomata ettei täällä potilaat, saatikka henkilökunta, pienistä hätkähdä. Kun lopetin kovat kipulääkkeet niin krapulassani oksensin heti ruokailun aluksi sängyn viereen. Ei herättänyt minäänlaisia mielenliikkeitä muissa syöjissä tai ruokien tarjoilijoissa.
Ihanan välitön tunnela! :D

Herääminen

Tänään heräsin omasta mielestä aikaisin ja kello näyttikin 04.50. Tismalleen samaan aikaan kello herätti viikko sitten töihin. Aloin miettimään mitä silloin touhusin. Keittelin muistaakseni Hannalle kahvit valmiiksi ja laittelin työkassiin aamupalan ja puhtaat vaatteet. Laitoin myös rahapussin valmiiksi kassiin että muistan ottaa sen mukaan ruokalaan mennessä. Lääkäriin oli varattu aika 10.20 vasemman olkapään kivun takia.
Mutta yhtään en muista, mitä muuta olin suunnitellut. Oliko jotain erityisiä murheita tai sovittuja juttuja? Ei ilmeisesti mitään kauheuksia koska ne ei enää mieltä vaivaa.
Lääkäriin pääsin, tosin hieman eri syystä. Toivottavasti työterveyshoitaja muisti perua aikani ettei tule ylimääräistä vaivaa. Olkapääkään ei ole juuri vaivannut, mitä nyt pyörätuolin kanssa on vähän hankala vetää ovea perässä kiinni.
Kuppilan lounaskin vaihtui keskiviikon aamupalaan keskussairaalassa. No, säästyipähän sekin vitonen. Toki joku nämäkin ateriat taitaa maksaa, viimeisen päälle...

Lopullisuus...

Täällä tulee elämän lopulliset tosiasiatkin aika karulla tavalla eteen. Päänsä lyönyt eläkeläismies oli pyytänyt vaimosa keskustelemaan "asioista". Kun vaimo sanoi että "kerrohan assies" niin mies alkoi rauhallisesti neuvomaan mistä hautapaikka pitää varata, vaimolla kun on huonot jalat. Se pysäytti, miten rauhallisesti vanhempi pariskunta asiaa pui keskenään. Perimmäinen ajatus oli, että kun päivät ovat täysi niin se on siinä. Seuraavana listalla olikin auton määräaikaishuolto joka on 5000 kilometrin päästä. Nämä molemmat asiat tuntuivat olevan aivan yhtä arkisia ja ne piti hoitaa. Kunpa eläisi vanhaksi ja voisi suhtautua asioihin samalla tavalla.


Minulle lääkäri sanoi että odotellaan...Ihonsiirto tuntuu olevan aika varma veikkaus. Ehkä jalkaa tullaan luuduttamaan, ehkä ei. Kuntoutus on pitkä ja kivulias milloin sinne asti päästään, sen lääkäri taas lupasi. Mutta sanoi senkin ettei näistä koskaan tiedä, saattaa parantua hyvinkin.

napattua hienon kuvan himmelistä!

Havaintoja sairaalaelämästä...

Minä kun en ole ollut sairaalassa potilaana niin kaikki on vähän uutta ja ihmeellistä. Tiedä sitten, olenko realisti vai jo laitostunut, mutta hyvin tähän rytmiin on tottunut. Alla siis listattuna pieniä vinkkejä tuleville potilaille niin ei tarvitse hätääntyä!

Ensimmäinen hauska huomio oli kun pääsin pois leikkauksesta. Kun laittoi silmät kiinni, polvet oli koukussa. Kun katsoi peiton alle, ne olivatkin suorassa. Selkäydinpuudutus on vekkuli juttu. Ja varsinkin siinä vaiheessa se on vekkulia, kun polvia myöden on tunto mutta nivusissa ei mitään. Mutta kyllä se siitä, ajan kanssa...

Siinä sitten lääketokkurassa makaillessa tulee välillä vessakin mieleen. Mutta ei siitä oikein jaksa välittää, ottaa mieluummin tirsat. Jossain vaiheessa herää kuitenkin ajatus, että ihan kuin olisi vähän pissahätä. Ja edellisestä vessakäynnistä on kuitenkin aikaa liki vuorokausi.
Sorsa löytyy vierestä, ei hätää. Istuaaltaan, kyleltään ja vaikka missä mutkalla mutta ei niin mitään. Pienen rohkaistumisen jälkeen pyydän hoitajaa viemään vessaan. Pöntölle istumaan, jalkaan iskee kauhea kipu kun se roikkuu tyhjän päällä ja kaikki veri pakkaa avoimeen jalkaterään. Viimein helpottaa, tuntuu että kaikesta huolimatta portit aukeaa. Vaan eipä vaan aukeakaan. Kiemurtelua, vääntelehtimistä, välillä pitää kokeilla seisaaltaan... Kovia menttaaliharjoituksia ja viimein pieni liru! Ja samaa rataa sitten rakko tyhjäksi. Välillä hoitaja käy koputtelemassa ovea että "onko kaikki kunnossa?". Naama on valkoinen, kylmää hikeä pukkaa ja jalkaa särkee tolkuttomasti. Aikaa kuluu parikymmentä minuuttia. Oppii arvostamaan pissaamistakin...
Kun kerroin hoitajalle tästä "pienestä" ongelmasta, niin syynä ovat vahvat kipulääkkeet jotka lamaavat rakon. Vaihtoehtona oli katetrointi joten jatkoin vessassa viihtymistä. Ja kun lääkkeet loppui, rakkokin alkoi toimia.

Päivä rytmittyy täällä aika pitkälti ruokailujen ja lääkkeiden tahtiin. Kun viisi kertaa päivässä annetaan ruokaa ei nälkä pääse iskemään. Ei, vaikka sairaalaruokaa kovasti moititaankin. Olen varma että painoa kasaantuu kun muuta ei tee kuin syö ja makkaa! No, sitä on sitten kotona alkavilla italialaisviikoilla aikaa pudottaa.
Kolme kertaa päivässä minulle laitetaan tipalla antibioottia. Eli vaikka yöllä hoitsu hiipii silittelemään niin tippaa hän vain laittaa ja korvasta mittaa kuumetta. Eli ei kannata innostua!
Lääkäri vilkaisee haavoja kerran päivässä jolloin myös siteet vaihdetaan. Tähän asti on menty "kassellaan" kommenteilla mitä nyt lauantaina lääkäri totesi: tuo on muuten ihan tohjona tuo sun jalkas!" Thanks...

Nyt on taas aamupala syöty ja odottelen lääkäriä.

Ei minulle näin pitänyt käydä!

Tätä kirjoittaessani olen maannut sairaalassa reilut viisi vuorokautta, alkuun tuskissani, sitten pari päivää lääketokkurassa ja nyttemmin ihan tolkuissani. Ainakin siinä määrin kuin se on minun kohdallani mahdollista.
Ajatelin alkaa pitämäään pientä päiväkirjaa työtapaturmastani ja siitä toipumisesta. Nyt kaikki on kuitenkin alusta asti muistissa ja epäilemättä pitkä prosessi edessää. Ehkä joku ottaa opikseen, ehkä joku huomaa ettei näiden kanssa tarvitse jäädä yksin.

Tähän vielä erikseen: kiitos kaikille ystäville ja kavereille jotka ovat tarjonneet apua ja myötätuntoa koko meidän perheelle!!!

ELI MITÄ EI OLISI PITÄNYT OLLENKAAN KÄYDÄ...

Tiistaina 31.1.2012 piti olla normaali työpäivä. Illaksi oli sovittuna liittokokousvaalien keskusvaalilautakunnan kokous Karhulaan jonne piti lähteä suoraan töistä isän kanssa.
Aamu menikin ihan normaalisti ja kahdeksan maissa lähdin kahvin jälkeen polttamaan paria teelmää. Ensimmäinen paloi nätisti poikki ja kolhti kuuppaan. Toinen paloi kanssa hyvin, napsahti poikki ja... Eipä kolahtanutkaan kuuppan! Siinä oli sellainen sekunnin osa jolloin tajusin että rauta tulee päälle. Ja samantien mossahti jalkaan!
Hetihän sen tajusi että nyt kävi pahasti vaikka kauheaa kipua ei tullutkaan. Lähimmästä ohjaamosta kaverit soittivat kyydin ja toiset hakivat lunta pussiin ensiavuksi. Tehtaan palokunnan kyyti tulikin nopasti ja päästiin matkaan. Mutta sitä en vieläkään ymmärrä miksi piti käydä työterveyshuollossa ihmettelemässä. Tiedossa kuitenkin oli että n. 250kg terästä oli pudonnut suojaamattomalle jalalle. Tuntui sekin 5-10 minuuttia aika pikältä ajalta odottaa turhaan.

Vajaa tunti siitä kun teelmä putosi jalalle.

Sairaalaan lopulta päästiin ja kipulääkettä sain sen verran että alkoi vähän helpottamaan. Aikaa oli mennyt turmasta vajaa tunti. Röntgenin jälkeen tulikin passitus Lappeenrantaan keskussairaalaan.
Keskusssairaalassa otettiin kovasti kokeita ja pistettiin sinne sun tänne. Lopulta laitettiin tietokonekuvaan kun murtumat olivat niin monessa kerroksessa ettei niistä saanut selvää röntgenkuvista.
Nyt selvisi viimeistään että kyseessä on paha murskavamma. Alkoi spekulointi leikata vai ei ja jos niin mitä? Jalka oli niin turvoksissa ettei sitä voinut leikkauksen jälkeen ommella mutta toisaalta leikkaamattomuus voisi johtaa kuolioon. Väläytettiin jopa että faskiotomia ja muutamaksi päiväksi teholle ja taju pois. Lopulta päätyivät että faskiotomia ja samalla korjaavat luut. Sulkevat sitten kun turvotus laskee. Faskiotomiassa siis leikataan lihaskalvoja myöden iho auki ja jätetään odottamaan paineen laskua kudoksissa.

Jalka leikkauksen jälkeisenä aamuna 

Leikkaus kesti reilut kolme tuntia ja se tehtiin selkäydinpuudutuksella. Nukkuessahan se suurelta osin meni. Oli kyllä vekkulia välillä havahtua iloiseen jutusteluun ja taltan naputukseen. Kirurgi kävi vielä lopuksi kehumassa, kuinka kivaa on kun välillä saa tehdä vaativiakin leikkauksia! Sanoin että ole hyvä vaan... :)
Kirurgin ensiarvio oli että neljän kuukauden päästä aletaan opetella kävelyä.
Kun yöllä alkoi tunto palailla, alkoi myös kivut. Yö ja seuraava päivä meni torkkuessa ja suurin piirtein tunnin välein tuli lääkettä. Eli lääkettä sai aina kun siltä tuntui ja sitä käskettiin pyytämään. Keskiviikon ja torstain välisenä yönä otin viimeisen vahvan lääkkeen. Siihen loppuivat kivut. Aika ihmeellistä. Ihmeelistä oli kyllä sekin että rakko ja suoli lakkaa toimimasta vahvassa lääkityksessä. Ei kivaa...
Isä toi heti ensimmäisenä aamuna läppärin ja puhelimen laturin. Ja tietysti aromisuolapurkin! Hanna piipahti myös ja Ari. Lapset pääsivät torstaina mukaan ja perjantaina piipahti Kake ja Paula sekä appivanhemmat. Lauantaina kävi taas isä ja Hanna. Sunnuntaina Hanna kävi tyttöjen kanssa, Onni jäi nuhassa kotia. Tytöt toivat tuliaisia ja seinää koristaa lasten "parane pian, iskä"- kortit.
Näillä on tultu tähän päivään.

On täällä ehtinyt miettiä vakavia ja tulevaisuuttakin. Ihan ensimmäinen vakava ajatus tuli ennen leikkaukseen menoa kun niissä on aina riskinsä. Tuli mieleen tapauksia, joissa kaikki on mennyt pieleen. Ajattelin että tämän kanssa olen sinut, minkään ei enää itse mahda.
Tulevaisuutta on miettinyt sen kautta että kuntoutusta ja leikkausta tulee ilmeisesti olemaan ohjelmassa. Kipua ja työtä, epäilemättä. Jalka tuskin entiselleen palaa. Lääkärikin sanoi että "jalkas on ihan tohjona!".
Aikaa on nyt perheen kanssa mutta miten käy mökkeilyt? Venettä pystyy ajamaan mutta vesille sitä ei saa.
Miten käy taloudellisen tilanteen kun tulot putoaa? Joitain vakuutuksia saattaa olla josta on apua, toivottavasti.
Sitten on lähinnä Metallin liittokokousvaalit, minä ehdolla ja vieläpä meidän sd-ryhmän puheenjohtajana aika työllistetty. Mutta onneksi meillä on "vanhoja" staroja jotka ottivat välittömästi ohjat eikä juna päässyt pysähtymään eikä edes hidastumaan.
Toisaalta kalenteri tyhjeni aika totaalisesti. Ainakaan niin kauan kuin ei itse pysty autoa ajamaan, on kokoukset melkein pidetty.

Lapset tuntui alkuun olemaan aika hämillään, Iiris varsinkin tuntui järkyttyneen pahasti. Hannalta tämä tilanne vaatii varmasti liki kaiken minkä irti pystyy antamaan, ehkä jopa enemmänkin. Kiitokset jaksamisesta jo tässä vaiheessa.

Sairaalassa sinänsä on hyvä hoito ja miellyttävä henkilökunta, vaikka heitä jossain parjataankin. Ruoka on yllättävänkin hyvää ja oma aromisuola pelastaa hätätilassa!

Ympyröidyssä kohdassa olevat luut ovat murskana.

Onneksi ei jaksa edes murehtia! :D