perjantai 18. lokakuuta 2013

Uuden alku

Takana on liki kaksi kuukautta amk-opiskelijaelämää. Sen voin sanoa, että on hieman erilaista kuin 20 vuotta sitten ammattikoulussa, jossa pelkkä läsnäolo riitti, ja toisinaan opettaja oli suorastaan tyytyväinen jos Timppa ei tullutkaan tunnille. Nytkään läsnäolo ei ole ihan pakollista, mutta työn määrä kokonaisuudessaan löi alkuun aika kovasti kasvoille. Mutta nämä pari kuukautta ovat osoittaneet, että kyllä tuolla taitaa pärjätä jonkin verran nuorempien joukossa.

Suurin asia tässä opiskelun aloittamisessa oli se, että jouduin muuttamaan Mikkeliin. Eli rouvasta tuli arki-yh ja minusta viikonloppuisä. Lapset ovat ottaneet tilanteen suhteellisen rauhallisesti, ainoastaan Iiris tuntuu hieman oireilevan äksyilyllä. Onneksi nykyään on skypet ym. viestintävälineet, niin saa pidettyä aika kivasti yhteyttä ja kysellä kuulumisia. Onhan tuossa aika sahaaminen Mikkelin ja Niskapietilän välillä, mutta eipä mahda minkään.

Luokka- ja muut koulukaverit ovat ottaneet ihan kivasti tälläisen vanhuksen mukaan rientoihin. Ikähaarukka luokalla on 19-40 eli laidasta laitaan mennään. Onneksi itsellä mieli on kuin teinipojalla, eli mekko päällä meikit naamassa kaupungilla kulkeminen ei ole kovinkaan iso asia. Tähän ikään mennessä on munannut itsensä jo niin monta kertaa, että se ei enää tunnu miltään. Itse opiskelu on mielenkiintoista ja se helpottaa asennoitumista tehtäviin. Kirjoitushommia on paljon, todella paljon, mutta liki kaikki tehdään pareittain tai ryhmissä. Käytäntö auttaa varsinkin minua, jolta puuttuu kaikki opiskelurutiinit. Samoin tentteihin lukeminen on ihan uusi juttu, varsinkin kun tenttikysymykset tuntuvat olemaan järjestään esseitä.  Mutta tähän mennessä yli kolmosen keskiarvolla on menty eli jotain on tullut tehtyä oikeinkin. Iso osuus asiaan on varmasti se, että ensimmäistä kertaa koulussa opiskellaan minunkin mielestä tärkeää ja mielenkiintoista asiaa. Ja iso osa entiseen on se, etten ole vielä saanut yhtään opettajaa menettämään hermojaan minun takia. Entisaikaan se oli pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Eli opettajamateriaali on selkeästi parantunut 20 vuodessa! Kaikesta päätellen tästä on tulossa todella mielenkiintoiset  ja työntäyteiset reilut kolme vuotta.

Kaiken pahan alku ja juuri, eli työtapaturma, saa loppuselvittelynsä ensi kuun loppupuolella, kun asia käsitellään käräjäoikeudessa. Liki kaksi vuotta asia onkin ollut kesken ja paljon on mahtunut tänä aikana. Kun nyt ajattelee asioita taaksepäin, niin asiat ovat oikeastaan niin hyvin kuin ne olosuhteisiin nähden voisivat olla. Jalalla pystyy liikkumaan vaikka se koskeekin oikeastaan joka askeleella. Mutta tuohon pystyy onneksi itse vaikuttamaan olemalla paikallaan, lääkkeitä en ole sitä varten enää syönyt kun suolisto ei niitä kestä saatikka päänuppi. Leikkauksia siihen ei tällä hetkellä kannata tehdä, koska suurin osa kivuista on hermokipuja eikä muidenkaan kipujen loppumisesta olisi mitään takuita. Jäykemmäksi toki jalka tulisi, joka haittaisi entisestään liikkumista.

Nyt alkaa siis tämä osa elämää olemaan loppusuoralla, ja työtapaturmasta selvitty liki niin hyvin kuin mahdollista. Josko tästä esimerkistä olisi jollekin hyötyä siinä vaiheessa, kun jotain vakavaa omalle kohdalle sattuu. Omalla kohdalla ainakin auttoi se, että katseen suuntasi tulevaisuuteen eikä jäänyt tuijottamaan palasina olevaa jalkaa.

keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Voi perse!

Eilen piipahdin taas Etelä-Karjalan keskussairaalassa. Tällä kertaa en suinkaan näyttämässä jalkaani vaan persettä!
Kyllä sitä mies pari kuukautta katselee, kun paskoo pöntön ylt ympäriinsä vereen, mutta sitten tuli mitta täyteen. Jotenkin sitä uskoo että kaikki on kunnossa ja oireet häviää itsestää. Oikeaan aikaan sattui työterveyteen aika jalan takia, ja uskalsin ottaa asian puheeksi. No, vilkaistahan sine piti. Tai olisi pitänyt jos ei olisi sattunut... No kuitenkin, lääkäri laittoi lähetteen tähystykseen.
Kyllähän sinne meno hieman jännitti, osaltaan odotettavissa olevan kivun mutta toisaalta häveliäisyyden takia. Onneksi tuosta häveliäisyydestä karisi liki kaikki pois, kun olin vuosi sitten sairaalassa. Jotenkin oppinut kuitenkin asiat ottamaan asioina.
Mennessä tähystykseen, pitää laittaa hassut housut jalkaan. Siis sellaiset, joissa on reikä "väärällä" puolella. Onhan se hieman erikoinen tilanne, kun ventovieras mies työntää sormen hanuriin. Toki käteltiin ensin ja esiteltiin, että sillein tuttuja oltiin. Kuvittelin, että tähystimen laitto tekee kipeää, mutta se olikin kivuttomin homma. Oli vekkulia katsella näytöltä, miltä oma suolisto näyttää. Mutta se ei ollut ihan niin kivaa, kun suolistoon pumpattiin ilmaa, eikä tähystin meinannut mennä mutkista eteen päin. Tuntui, että maha räjähtää, ja hoitaja painoi kaksin käsin vatsaa. Onneksi välillä ilmaa purkautui uloskin, se vähän helpotti. Myös näytteide n otto suolesta tuntui, välillä enemmänkin. Lääkettäkin olisi saanut, mutta autolla ajo olisi ollut "nounou" vuorokauden ajan. Sanoi, että jos tämän pahempaa ei ole tarjolla niin kestän kyllä. Ja kestinkin.
Sinänsä jotenkin outo kokemus, kun on liki metri kaapelia sisuksissa, jalat levällään pöydällä, välillä perse laulaa ja rapaa roiskuu, mutta silti lääkärit, hoitajat ja potilas vitsailee niitä näitä.
Hetihän sieltä paljastui haavainen paksusuolentulehdus n. 30 cm matkalla. Ei kuulemma kovin paha vielä ja lääkkeillä ja epäterveellisellä ruoalla aletaan hoitamaan. Epäterveelisellä siis niin, ettei tuli jätettä. Siis kuidut pois ja lihaa, kalaa ym. No, sehän passaa. Ja juoda pitää paljon. En edes kysynyt että "oluttako?"... Näyttää olut olevan yksi oireita pahentavalla listalla tuoreen leivän, pullan, kaalin herneiden ym. lisäksi.
En tiedä, onko viimeisen vuoden lääkkeet olleet osaltaan aiheuttamassa sairautta. Myös stressi on osana sairauden puhkeaista. No, ei sillä ole sinänsä väliä, mistä johtuu. Onneksi tietää mikä siihen auttaa. Pahin, mitä tästä voi seurata, on avannepussi. Toivottavasti siihen ei tarvitse mennä, eikä se kuulemma ole edes todennäköistä. Hoidot ovat niin hyvin kehittyneet nykypäivänä.

Nyt tähän loppuun pieni vinkki: jos siellä pöntössä näkyy verta (sinne siis pitää aina kakin jälkeen vilkaista!) niin menkää lääkäriin! Ne suolet ei siellä paskan keskellä itsekseen parane, ja kun aikansa vitkuttelee, niin saattaa olla avannepussi mukana lopun ikänsä!

torstai 14. helmikuuta 2013

Hullu!

On pitänyt kirjoittaa kuulumisia monen monta kertaa mutta aina se on jäänyt. Hyviä ajatuksia teksteiksi on ollut ja varmasti myös mennyt. Pitäisi vissiin hyvät jutut aina sanella koneelle, ei niitä aivopieruja muuten muista. No, saattaa olla ihan hyväkin niin..

Reilut kolme kuukautta sitten kävin päiväkirurgisessa toimenpiteessä, jossa kuusi ruuvia poistettiin jalasta. Nyt alan pikkuhiljaa ymmärtää, miltä teuraskarjasta tuntuu. Niitä ei kai tosin haastattele sen enempää lääkäri kuin hoitajakaan. Kamat tuohon ja tähän pitkälleen ja se on siinä. Ajattelin, että teen sen mistä olen aina haaveillut: en nukahda nukutuksessa! Viimeinen, mitä muistan, on kun sanoin että päässä kihelmöi (niin kuin olisi nuppi täynä muurahaisia) ja sitten heräsin ihan helvetinmoiseen kipuun jalassa. Lääkettä sai kyllä kun pyysi, ja ihan pariinkin kertaan. Sitten olo alkoikin olla ihan normi, jalkaan ei (yllätykseksi) koskenut oikeastaan yhtään enempää, mitä nyt leikkauskohtiin luonnollisesti. Mutta osa niistäkin oli sellaisissa kohdissa, joissa ei ole ennestäänkään tuntoa, ei paha.Haavat parani kuten aiemmatkin juurikin niin hyvin kuin mahdollista. Huomaa että kotona on sairaalatason hygienia. Jep...
Oikeasti päiväkirurgia tuntuu todella miellyttävältä. Saa mennä omissa kamppeissa pienellä odotusajalla, ja pääsee pois heti, kun on tolkku palannut. Ei niinkään suurta riskiä sairaalabakteereista tai muista semmoisista, eikä tarvitse maata päivä tolkulla osastolla. Positiivinen kokemus kaikkinensa taas keskussairaalasta

Leikkauksen jälkeen ei olisi saanut käydä viikkoon saunassa, minä istuin kahden päivän jälkeen lauteilla. Järkeilin, että jos istuu alalauteilla ja roikottaa jalkaa kylmällä lattialla, ei syyllisty kovinkaan isoon rikokseen. Saatoin siitä sitten lähipäivinä kivuta ylemmäksikin, mutta ei siitä sen enempää, jalka parani kuitenkin ihan normitahtia.

Aikaisemmin kirjoitin, ettei panacodien rinnalle (ja syrjäyttäjiksi) takoitettu lyrica tunnu tehoavan. No ei se tehonnutkaan. Ainoa hyöty oli, että ukkovarpaan tyvestä jatkuvasti tulevat "sähköiskut" harvenivat. Mitään kipuja lääke ei tuntunut poistavan. Vajaa pari viikkoa ruuvien poiston jälkeen lopetin lyrican syönnin ja ehkä hyvästä syystä.

Olen aina pitänyt itseäni täysipäisenä ja jokseenkin "vahvana" luonteena. Minulla ei ole ollut tapana masentua eikä oikeastaan murehtiakaan, koska kaikesta selviää. Alkoholisteja ja masentuneita on perhepiirissä ja hyvissä ystävissä, ja ymmärrän, että kyse on oikeasti sairaudesta, vaikka monesti itsekin on sitä mieltä ettei pitäisi ajatella niitä "masentavia" asioita tai viinaa. Se on vaan niin hiton hassua, kun omassa päässä alkaa ajatukset pyörimään eikä niistä pääse irti. Kun yhdistää parisuhteeseen lääkkeiden aiheuttaman haluttomuuden ja vainoharhaisen mustasukkaisuuden, ei voi olla hyvää luvassa. Mutta kylläpä tuntui hyvältä keksiä liki joka ilta joku syy suuttua, vähän mököttää ja olla "marttyyri". Kirjoitin sitten vaimolle yhtä askelta vaille eroviestin ja odotin, tuleeko "totuus" julki.  

No ei tullut totuus julki. Muuten kuin siinä, että yhtäkkiä tajusin, että alan tulla hulluksi. Ja vaimo alkoi olla samaa mieltä. Lopetin lyrican syömisen ja ihan kuin joku olisi laittanut "valot päälle". Nyt, kun jälkeenpäin ajattelee, niin ihmeen pitkään noita söin. Mutta ei kai sitä itse tajua, kun pikkuhiljaa alkaa vintti pimetä. Mutta onneksi itse tajusi, että alkaa olla huonosti asiat. Pahempi, jos olisi mennyt siihen, että kaikki muut tajuaa mutta en minä. 

Työpaikan lääkäri määräsi helmikuulle sairauslomaa ja vakuutusyhtiökin suotsitteli joku aika sitten miettimään koulutuspaikkaa. Työkykykeskustelu oli ja meni eikä siitä kovinkaan kummoista tullut. Entiseen ei ole paluuta.  Toisaalta koulukaan ei kuulosta kovin vastenmieliseltä. 

Pari kuukautta sitten lääkäri määräsi uudet lääkkeet, jotka nostaa kipukynnystä, noritren nimeltään. Vähän ihmettelin, miksi lääkäri kyseli masennuksesta tms., olinhan kertonut nuo jutut hänelle. Tietenkin kotona piti kuuklata mitä lääkettä lääkäri määräsi. Lääke siis nostaa kipukynnystä mutta kyseessä on näköjään myös masennuslääke, lyricahan oli myös epilepsialääke. Syy, miksi lääkäri kyseli masennuksesta, löytyi lääkeselosteesta: 
"Jos Sinulla on todettu masennus ja/tai olet ahdistunut, Sinulla saattaa joskus olla ajatuksia vahingoittaa itseäsi tai jopa tehdä itsemurha. Tällaiset ajatukset voivat voimistua masennuslääkitystä aloitettaessa, koska näiden lääkkeiden vaikutuksen alkaminen vie jonkin aikaa, yleensa noin kaksi viikkoa, mutta joskus vieläkin kauemmin.".

 Sanoinkin rouvalle, että koittaa pitää minut hengissä seuraavat pari viikko. No, vitsi vitsi...
Panacoidessakin päätin pitää tauon, koska niihin kuulemma tulee riippuvaisiksi. No, säännöllisen kipulääkkeen lopettamisen sivuvaikutuksena tuli pahemmat kivut, varsinkin leposäryt. Liikkuessa edes panacod ei vienyt kipuja eli sinänsä muutos ei ollut mullistava. Liikkumistahan voi aina vähentää... Ei panacodin lopettamisesta edes mitään pahempaa koitunut vaikka puolisen vuotta niitä yhtäkyytiä tuli syötyäkin. Vatta kuralla muutaman päivän, tutisutti, vilutti eikä saanut oikein nukuttua. Enkä edes tajunnut, että kyse oli vieroitusoireista. Kun ei tehnyt yhtään mieli ottaa nappeja, ei edes silloin kun tajusin, mistä oireet johtuvat. 

Virtsan tuoksu muuten muuttuu aika mielenkiintoisesti aina lääkityksen mukaan!

Tammikuussa oli taas aika kirurgille. Lyhyesti toteamus oli, että jalkaan jää niin paljon vaivaa ettei "oikeisiin töihin" ole kykyä, eli fyysistä jaloilla tehtävään työhön. Ja keväällä pitää itse miettiä, aletaanko jalkaa luuduttamaan. Tarkoittaa siis kaksi tai kolme kuukautta jalka täysin liikkumatta. Toimenpide ei hirveästi houkuttele, koska jalassa tuntuu olevan aika paljon muutakin kipua (hermoista) joita ei luuduttamalla saa hallintaan. Nyt noiden kipujen kanssa pärjää kun saa itse määrätä miten liikkuu tai on liikkumatta. Enkä ihan vähällä lähde siihen, että nassutan lääkkeitä aamusta iltaan vain sen takia että voin tehdä jotakin, vatsa alkaa olla muutenkin hieman outona. Ja siksi ensi viikolla on aika sairaalaan paksusuolen tähystykseen. Alkoi hieman miestä huolestuttamaan, kun pari kuukautta paskoin veristä limaa. Ei tuntunut normaalilta.. Juurikin tästä syystä olen pyrkinyt lääkkeistä eroon ja mieluummin elänyt niiden kipujen kanssa. 

Vakuustusyhtiössä mietitään nyt mitä minun kanssa tehdään. Eläkettä on laitettu huhtikuun loppuun ja näköjään työsuhde Ovakon kanssa on päättynyt, tuli lopputili ja lomarahat. akuutusyhtiön ihminen kirjoitti että mieti varmuuden vuoksi koulutusmahdollisuuksia. No, sitä olen ilolla miettinyt jo pidempään...






torstai 18. lokakuuta 2012

Asiallinen ja orientoitunut potilas

Nyt on muutama viikko tullut sulateltua lääkärin päätöstä, että jalka leikataan uudestaan. Jalassa olevat kuusi ruuvia ruuvataan päiväkirurgiassa pois pienten reikien kautta. Syynä, että kivut eivät ole kesän jälkeen juurikaan vähentyneet, vaikka panacodien rinnalle on otettu hermosärkylääke lyrica. Jotenkin tuntuu, ettei lyricalla ole mitään vaikutusta. Mutta kun panacodit jättää ottamatta, niin sen kyllä huomaa! Kokeilin olla ilman, niin ensimmäisen kuntoutuksen jälkeen ei meinannut päästä seuraavana päivänä ollenkaan liikkeelle! Testasin olla ilman panacodeja (niihin kuulemma jää koukkuun ja siksi otettiin lyricat käyttöön) mutta aivan normaaleista arkiaskareistakin suoriutuminen oli hankalaa. No, näillä mennään ainakin toistaiseksi, vaikka vahvojen lääkkeiden pitkäaikainen käyttö arveluttaa.
Jonkun näköistä rappeumaa jalassa on havaittavissa ja jotain immobilisaatio-osteoporoorisia. Eli saa nähdä, mitä tapahtuu kun ruuvit otetaan pois. Lääkärin mukaan saatetaan sohaista ampiaispesää ja kivut pahenevat. Tai sitten ei... Mutta jos kivut eivät ala vähenemään leikkauksen jälkeen, niin sitten mietitään luudutusoperaatioita. Joka tapauksessa tilannetta rauhoitellaan leikkauksen jälkeen ja kasseellaan. Eli kaikesta päätellen projekti jatkuu taas jonkun aikaa.
Tämän hetken arvaus on, että jalkaterään jää joka tapauksessa siinä määrin kipuja, ettei minusta ole "oikeisiin töihin" (tätä lääkäri ei suostunut kirjoittamaan!). Virallisemmin lausunnossa lukee, etten jatkuvasti kykene selviytymään fyysisestä jalkojen päällä tapahtuvasta raskasta kuormitusta sisältävästä työstä, tai sellaisesta työstä, jossa joutuu kävelemään huomattavia matkoja. Eli kun tämä projekti tuntuu venyvän, eikä minusta  lopultakaan taida olla niihin "oikeisiin töihin", niin hieman alkaa haiskahtamaan alan vaihdolta. Kun asiaa on jo jonkun aikaa sulatellut, niin ei vaikuta pelottavalta. Ehkä pikemminkin mahdollisuudelta. Mutta tämäkin asia lienee ratkeavan lähikuukausina. Suurin tekijä tässä on vakuutusyhtiö ja miten se suhtautuu. Minä olen kuulemma jo jonkun kuntoutustiimin huomassa. Tiedä mitä se sitten tarkoittaa.
Kuntoutus jatkuu edelleen pari kertaa viikossa ja lapset pakottavat käymään ainakin kerran viikossa  uimahallissa. Kotona sitten jumppailee sen minkä kärsii.

No näin se maailma taas yllätti: aamulla aloin kirjoittamaan blogia ja tauon aikana posti toi leikkausajan! Leikkaukseen pääsee 30.10. eli reilun viikon saa jännittää. Papereissa oli, että tälläisten pikkujuttujen jäljiltä tulee kahdesta kolmeen viikkoa sairauslomaa. No, saanen taas hieman epäillä...
Ruuvit ilmeisesti otetaan edellisten leikkausarpien kohdilta, eli reikiä tulee ihonsiirteiden kohdille. Mietityttää vaan että miten tuo "uusi" iho suhtautuu tikkailuun. Kaipa nuo tuolla sairaalassa tietävät mitä tekevät. Toivottavasti...

Yksi asia tässä ottaa päähän: lausunnossa oli "asiallinen ja orientoitunut potilas, normaali ruumiinrakenne".  Just, normaali...Sohvalla maatessa ja saaressa löhöillessä tupsahti reilut kymmenen kiloa painoa. Juu, ei päässyt liikkumaan, lääkkeet lihottaa, masentaa ja vituttaa... Tai sitten on vaan tullut ahneuksissaan syötyä ihan liikaa suhteessa laiskaan liikkumiseen! PRKL!!! :D

maanantai 3. syyskuuta 2012

Poliisiasia

Nyt on kesä vaihtunut syksyksi ja nromaali arki astunut kuvioihin. Pienemmät lähti eskariin, vanhin kolmannelle luokalle ja rouva töihin. Ja minä jatkan sairauslomalla ainakin lokakuun loppuun. 
Kahteen otteeseen tuli käytyä kesän lopussa lääkärissä ja kahteen kertaan oli myös työkykykeskustelut. Toisella kerralla lääkäri jatkoi sairauslomaa lokakuun loppuun ja panacodin rinnalle määräsi hermosärkylääke lyricaa. Panacodista pitäisi kuulemma päästä pikkuhiljaa eroon, koukuttaa kuulemma. No, en tuosta koukusta tiedä mutta jos niitä ei syö, niin jalkaan koskee entistä enemmään. Huomaa milloin vaikutus alkaa lakkaamaan, ei tarvitse kellosta katsoa.
Kesällä pärjäsikin vähemmillä lääkkeillä kun ei ollut "pakko" tehdä eikä lähteä mihinkään, kuntoutusta lukuunottamatta. Kotonakin tuli jumpattua jalkaa sen minkä kesti. Ajattelinkin, että jos vähemmillä panacodeilla pärjää niin hyvä. Mutta kun tuo arki iski, niin huomasi ettei yhtään vähemmillä tule toimeen, joskus tuntuisi vaativan enemmänkin. Mutta josko nuo lyricat alkaisi auttamaan, kun saa nostettua annokset oikealle tasolle. Nyt ei vain tunnu sen suhteen kovin lupaavalta. Noh, aika näyttää...
Tänään sitten tulla tupsashti postissa, seuraavan kuntoutuksen maksusitoumuksen lisäksi, yhteydenottopyyntö poliisiin. Haluaisivat kuulla minua asianomistajana työtapaturmassani. Aluehallintovirasto teki tapaturmasta kesän alulla tutkintapyynnön poliisille, oli kuulemma sen verran paljon rikoksia tapahtunut. Viime viikolla täyttelin oikeusapuhakemuksen metalliliittoon, ylihuomenna kinkkailen poliisin juttusille. Yllättävän nopeaa toimintaa, kun aluehallintoviraston ylitarkastaja arveli että menee ensi vuoteen. Parempi tietysti että saa asian virallisen puolen hoidettua alta pois.
Työkykykeskustelua käytiin ja tultiin siihen tulokseen ettei tehtaalle ole vielä asiaa. Ei ainakaan niin kauaa kuin aamusta iltaan napostelee kolmiolääkkeitä. Sittenkin melko varmasti toiselle osastolle, koska ei tällä jalalla entisiä töitä tehdä. Aluksi ehkä jotain työkokeilua, muutamaa tuntia kerralla. Mutta saapas nähdä, johan vakuutusyhtiökin kehotti varmuuden vuoksi katselemaan koulutuspaikkoja. Ei toisaalta tuntuisi ajatuksena yhtään huonommalta. 
Kun nyt miettii paria kuukautta taaksepäin ja tämänhetkistä tilannetta, ei jalassa kovin paljoa ole tapahtunut. Liikkuvuutta on tullut jonkin verran lisää, mutta kivut eivät oikeastaan ole vähentyneet. Aamut ovat edelleen vaikeita, kun jalka on nilkasta alaspäin jäykkä kuin rautakanki, mutta toisaalta illalla koipea kolottaa kun on joutunut olemaan jalkeilla. Siihen väliin sitten mahtuu eri asteisia kipuja kävellessä. Noo, eipä ole tylsää... ;D

lauantai 14. heinäkuuta 2012

Ikään kuin lomailua

Heinäkuun alussa tehtiin perheen kanssa reissu Viron Pärnun kautta Latvian Jurmalaan. Matka oli varattu jo keväällä jolloin oli suunnitelmissa olla töissä tai paremminkin kesälomalla. No, eipä tullut jalka työkuntoon eli ei sitä oltu kesälomallakaan. Mutta matkaan lähdettin sillä ajatuksella että kunnon mukaan.

Eihän tuo autossa istuminen jalan päälle käy muuten kuin ettei aamulla uskaltanut ottaa panacodeja. Ei huvita ajaa perheen kanssa satoja kilometrejä pilleripäissään. Kun laivalle päästiin niin huomasikin ettei  niitä lääkkeitä ollut ottanut. Burana sai toimia ensiapuna että pääsi edes vähän liikkumaan laivalla.

Yhden Pärnussa vietetyn hostelliyön jälkeen suunnattiin Jurmalaan. Koko matkan tarkoitus oli mennä lasten kanssa Euroopan suurimpaan vesipuistoon ja tietenkin käydä hienolla hiekkarannalla. Hotelli oli muutaman sadan metrin päässä rannasta eli jopa minulle "kävelymatkan" päässä. Aamurutiineihin kuuluikin panacodit, kahvit ja tunnin päästä nilkuttamaan rannalle. Sinne suuntasimmekin kaikkina kolmena päivänä jotka Jurmalassa olimme, kelit ei vain olleet kovin aurinkoiset. Siitä huolimatta muksut pulskasivat meressä ja vatkasivat merilevän kanssa. Ranta oli jalan suhteen miellyttävä alusta kävellä, penkkejä ja kahviloita oli todella tiuhaan jossa sai huilata. Samoin oli asia pääkadun suhteen.

Lapset muistivat mainita useasti että ollaan menossa "euroopan suurimpaan vesipuistoon" ja sinne myös menimme. Lapset pulskasivat neljä tuntia ja itse tuli lilluttua seurana. Kokeilin varovasti uintia ja se joten kuten onnistuikin. Kun nilkka ei taivu suoraksi, niin se hankaloittaa hieman uimista. Käveleminen vedessä oli ihan oma kokemuksensa sinänsä. Sisemmän ihonsiirteen kohdilla veden vastus tuntui kuin veitsi olisi viiltänyt. Tuollaista tuntemusta ei jalassa ole vielä ollutkaan, vaikka aika moninaisia tuntemuksia on ollutkin. Eikä liukailla laattalattioilla paljain jaloin nilkuttaminenkaan mitään herkkua ollut. "Sotavammat" keräsivät kaiken lisäksi huomiota, ihmiset jäivät tuijottamaan jalkaa. Heh...

Hyvä reissu kuitenkin kaikkiaan. Lapset viihtyivät ja sehän on pääasia.

Eilen ajeltiin rouvan kanssa Joensuuhun ilosaarisockin avajaisklubille. Sulolle oli saatu hyvä esiintyjäkaarti aina Haloo Helsingistä Staminaan. Keli oli tosin sateinen, eli oli aika helmeä päästä keikan jälkeen hotellihuoneeseen suihkuun ja lakanoitten väliin nukkumaan.

Itse keikalla tälläisellä jalkavaivaisella on aika "mielenkiintoista". Koko ajan pelotti että hyppivä ja ryntäileva festariyleisö tallaa jalan päälle. No ei onneksi tallonut. Normaali rokkikeikalla hyppiminenkin on mahdotonta, ainoa liike on kun yrittää saada painoa jaettu jaloille jotka kipeytyvät paikoillaan seisoskelusta. Tällä kertaa edes anniskelualueella ei ollut pöytiä ja tuoleja. Teki aika tiukkaa olla tunnin kestävä keikka jalkeilla. Onneksi keikkojen välissä oli 45 minuuttia väliä jolloin sai lepuuttaa jalkoja. Eikä myöskään käynyt edes mielessä kävellä hotellille vaikka taksia jonottaessa joutuikin seisomaan sateessa. Normaalisti matkan olisi kävellyt pienemmässä ajassa kuin mitä meni taksia odotellessa. No, nykyään "normaali" on vähän eri asia kuin joskus ennen. Tai mikä nyt sitten on normaalia...

Aamulla edellisen illan seisoskelun löysi heti jalkeille noustessa. Kuuden askelen matka vessaan piti taittaa kolmessa erässä ja silti meinasi itku päästä. Miten helvetissä voikin nuo aamut olla välillä vaikeita? Joskus sohvalla maatessa, jalka koholla tyynyn päällä, miettii että eihän se enää niin kipeä olekaan. Mieli vain ikävästi muuttuu, kun lähtee siitä sohvalta liikkeelle.

Kesä on sinänsä mennyt aika lupsakasti. Mökillä ollessakin on osannut olla tekemättä oikeastaan mitään kun mitään ei oikeastaan pysty tekemään. Uistinta nyt pystyy vetämään ja sehän lapsille passaa kunhan on hyvät eväät. Grillauskin onnistuu jos pitää tuolin vieressä ettei tarvitse seisoskella.

Maanantaina taas fysioterapiaan ja sitten mökille. Josko vesi olisi niin lämminntä että voisi uida? Eppäillä soppii... ;D


perjantai 29. kesäkuuta 2012

Iloisia uutisia ja hautajaisia

Kuukausi sitten kuulin lääkäriltä ilouutisen: kuukuden päästä olet kunnossa eikä sairauslomaa tarvita enempää! Kyseinen lääkäri ei ollut leikannut kirurgi vaan erikoistuva, nuorempi kaveri.Hän oli katsonut aamuiset röntgenkuvat, katsoi jalkaa, pari kertaa puristeli ja totesi että hyvä on. Ei kylläkään kysynyt minulta miten onnistuu liikkuminen, onko kipuja tai oikeastaan mitään muutakaan. Minä olin hieman epäilevällä mielellä, että olisin heti juhannuksen jälkeen työkunnossa, mutta mikäpä minä olen ammatti-ihmisen kanssa väittelemään.

Vakuutusyhtiöstäkin soittelivat. Ihmettelivät, kun mitään muuta paperia ei ollut mennyt heille viimeisen lääkärikäynnin jälkeen, kuin sairauskassan varmuuden vuoksi lähettämä sairauslomatodistus. Eipä sieltä keskussairaalasta kyllä tullut kotiinkaan lausuntoa, yleensä se tulee muutamassa päivässä. Mikä lie hasardi käynyt...
Vakuutusyhtiöstä kyselivät myös koulutuksistani, olisiko jotain muuta uraa mahdollista suunnitella jos jalka ei kestä terästehtaan lattioita taaplata. Olenhan minä 20 vuotta sitten saanut kuorma-autokuskin paperit, tosin päivääkään en ole sen jälkeen ajanut kuormuria. Eli se taitaa olla pois suunnitelmista. Yksi vaihtoehtohan on että lähtee täysin uusille urille ja koulun penkille. Mutta se vaihtoehto on vasta yksi kaukaisista vaihtoehdoista ellei jalka ala pitämään kunnolla päällään. Kaikkeen kuitenkin kannattaa varautua eikä mitään vaihtoehtoa sulkea pois.
Kuntoutusta on nyt takana 18 kertaa ja kolme kertaa on tehty jo lihaskuntoharjoitteita. Jotenkin on tuntunut, ettei ne voimat ole kovinkaan paljoa hävinnyt. Mutta kun jumpparin kanssa on tehty niitä "oikeita" liikkeitä, eikä ole saanut huijattua tai autettua terveellä jalalla, niin kauhean heikkoa se tekeminen on. Kuvaava on, ettei kantapäätä meinaa saada irti lattiasta kun yrittää oikealla jalalla yksistään sitä nostaa. Liikkuvuus on hieman kuukaudessa parantunut mutta hidasta tuntuu olevan. Töitä töitä...

Kävin tällä viikolla työterveydessä kun keskussairaalasta ei tullut enää kutsua. Terrissä ei ollut juurikaan tietoa minun tilanteesta, mitä nyt olivat netistä ihalleen kauniita valokuvia. Lääkärin kanssa keskustelin tilanteesta, lääkäri tutkaili jalkaa ja tilasi sairauskertomukseni sairaalasta. Lääkäri kertoi kirjoittavansa lausunnon vakuutusyhtiölle lausunnon kunhan saa paperini ja jatkoi sairauslomaani elokuun alkupuolelle. Katsellaan taas elokuun alussa miltä tuntuu ja mitä tehdään.
Santtu 2007-2012
Maaliskuussa auton alle jäänyt Santtu päätti päivänsä eläinlääkärin toimesta viime viikolla. Jalka ei toipunut yhtään, päinvastoin kaikki lihakset hävisivät. Ei lerppu jalka koiraa itseään haitannut, mutta maata viistänyt jalka aukesi heti kesän alettua ja edessä olisi ollut tulehduskierre kaikkine lieveilmiöineen. Todella ikävä asia mutta sellaista se elukoiden kanssa on. Santun lopettaminen oli ollut mielessä jo pidempään, kun tuntui ettei jalasta tule enää kalua. Lapsille varsinkin asia oli kova paikka, ja tytöillä oli itku silmässä kun yhdessä luotiin hautaa umpeen.

Toivottavasti nämä ikävämmät uutiset alkaisi olla tältä erää tässä.