Heinäkuun alussa tehtiin perheen kanssa reissu Viron Pärnun kautta Latvian Jurmalaan. Matka oli varattu jo keväällä jolloin oli suunnitelmissa olla töissä tai paremminkin kesälomalla. No, eipä tullut jalka työkuntoon eli ei sitä oltu kesälomallakaan. Mutta matkaan lähdettin sillä ajatuksella että kunnon mukaan.
Eihän tuo autossa istuminen jalan päälle käy muuten kuin ettei aamulla uskaltanut ottaa panacodeja. Ei huvita ajaa perheen kanssa satoja kilometrejä pilleripäissään. Kun laivalle päästiin niin huomasikin ettei niitä lääkkeitä ollut ottanut. Burana sai toimia ensiapuna että pääsi edes vähän liikkumaan laivalla.
Yhden Pärnussa vietetyn hostelliyön jälkeen suunnattiin Jurmalaan. Koko matkan tarkoitus oli mennä lasten kanssa Euroopan suurimpaan vesipuistoon ja tietenkin käydä hienolla hiekkarannalla. Hotelli oli muutaman sadan metrin päässä rannasta eli jopa minulle "kävelymatkan" päässä. Aamurutiineihin kuuluikin panacodit, kahvit ja tunnin päästä nilkuttamaan rannalle. Sinne suuntasimmekin kaikkina kolmena päivänä jotka Jurmalassa olimme, kelit ei vain olleet kovin aurinkoiset. Siitä huolimatta muksut pulskasivat meressä ja vatkasivat merilevän kanssa. Ranta oli jalan suhteen miellyttävä alusta kävellä, penkkejä ja kahviloita oli todella tiuhaan jossa sai huilata. Samoin oli asia pääkadun suhteen.
Lapset muistivat mainita useasti että ollaan menossa "euroopan suurimpaan vesipuistoon" ja sinne myös menimme. Lapset pulskasivat neljä tuntia ja itse tuli lilluttua seurana. Kokeilin varovasti uintia ja se joten kuten onnistuikin. Kun nilkka ei taivu suoraksi, niin se hankaloittaa hieman uimista. Käveleminen vedessä oli ihan oma kokemuksensa sinänsä. Sisemmän ihonsiirteen kohdilla veden vastus tuntui kuin veitsi olisi viiltänyt. Tuollaista tuntemusta ei jalassa ole vielä ollutkaan, vaikka aika moninaisia tuntemuksia on ollutkin. Eikä liukailla laattalattioilla paljain jaloin nilkuttaminenkaan mitään herkkua ollut. "Sotavammat" keräsivät kaiken lisäksi huomiota, ihmiset jäivät tuijottamaan jalkaa. Heh...
Hyvä reissu kuitenkin kaikkiaan. Lapset viihtyivät ja sehän on pääasia.
Eilen ajeltiin rouvan kanssa Joensuuhun ilosaarisockin avajaisklubille. Sulolle oli saatu hyvä esiintyjäkaarti aina Haloo Helsingistä Staminaan. Keli oli tosin sateinen, eli oli aika helmeä päästä keikan jälkeen hotellihuoneeseen suihkuun ja lakanoitten väliin nukkumaan.
Itse keikalla tälläisellä jalkavaivaisella on aika "mielenkiintoista". Koko ajan pelotti että hyppivä ja ryntäileva festariyleisö tallaa jalan päälle. No ei onneksi tallonut. Normaali rokkikeikalla hyppiminenkin on mahdotonta, ainoa liike on kun yrittää saada painoa jaettu jaloille jotka kipeytyvät paikoillaan seisoskelusta. Tällä kertaa edes anniskelualueella ei ollut pöytiä ja tuoleja. Teki aika tiukkaa olla tunnin kestävä keikka jalkeilla. Onneksi keikkojen välissä oli 45 minuuttia väliä jolloin sai lepuuttaa jalkoja. Eikä myöskään käynyt edes mielessä kävellä hotellille vaikka taksia jonottaessa joutuikin seisomaan sateessa. Normaalisti matkan olisi kävellyt pienemmässä ajassa kuin mitä meni taksia odotellessa. No, nykyään "normaali" on vähän eri asia kuin joskus ennen. Tai mikä nyt sitten on normaalia...
Aamulla edellisen illan seisoskelun löysi heti jalkeille noustessa. Kuuden askelen matka vessaan piti taittaa kolmessa erässä ja silti meinasi itku päästä. Miten helvetissä voikin nuo aamut olla välillä vaikeita? Joskus sohvalla maatessa, jalka koholla tyynyn päällä, miettii että eihän se enää niin kipeä olekaan. Mieli vain ikävästi muuttuu, kun lähtee siitä sohvalta liikkeelle.
Kesä on sinänsä mennyt aika lupsakasti. Mökillä ollessakin on osannut olla tekemättä oikeastaan mitään kun mitään ei oikeastaan pysty tekemään. Uistinta nyt pystyy vetämään ja sehän lapsille passaa kunhan on hyvät eväät. Grillauskin onnistuu jos pitää tuolin vieressä ettei tarvitse seisoskella.
Maanantaina taas fysioterapiaan ja sitten mökille. Josko vesi olisi niin lämminntä että voisi uida? Eppäillä soppii... ;D
