Uuden alku

Takana on liki kaksi kuukautta amk-opiskelijaelämää. Sen voin sanoa, että on hieman erilaista kuin 20 vuotta sitten ammattikoulussa, jossa pelkkä läsnäolo riitti, ja toisinaan opettaja oli suorastaan tyytyväinen jos Timppa ei tullutkaan tunnille. Nytkään läsnäolo ei ole ihan pakollista, mutta työn määrä kokonaisuudessaan löi alkuun aika kovasti kasvoille. Mutta nämä pari kuukautta ovat osoittaneet, että kyllä tuolla taitaa pärjätä jonkin verran nuorempien joukossa.

Suurin asia tässä opiskelun aloittamisessa oli se, että jouduin muuttamaan Mikkeliin. Eli rouvasta tuli arki-yh ja minusta viikonloppuisä. Lapset ovat ottaneet tilanteen suhteellisen rauhallisesti, ainoastaan Iiris tuntuu hieman oireilevan äksyilyllä. Onneksi nykyään on skypet ym. viestintävälineet, niin saa pidettyä aika kivasti yhteyttä ja kysellä kuulumisia. Onhan tuossa aika sahaaminen Mikkelin ja Niskapietilän välillä, mutta eipä mahda minkään.

Luokka- ja muut koulukaverit ovat ottaneet ihan kivasti tälläisen vanhuksen mukaan rientoihin. Ikähaarukka luokalla on 19-40 eli laidasta laitaan mennään. Onneksi itsellä mieli on kuin teinipojalla, eli mekko päällä meikit naamassa kaupungilla kulkeminen ei ole kovinkaan iso asia. Tähän ikään mennessä on munannut itsensä jo niin monta kertaa, että se ei enää tunnu miltään. Itse opiskelu on mielenkiintoista ja se helpottaa asennoitumista tehtäviin. Kirjoitushommia on paljon, todella paljon, mutta liki kaikki tehdään pareittain tai ryhmissä. Käytäntö auttaa varsinkin minua, jolta puuttuu kaikki opiskelurutiinit. Samoin tentteihin lukeminen on ihan uusi juttu, varsinkin kun tenttikysymykset tuntuvat olemaan järjestään esseitä.  Mutta tähän mennessä yli kolmosen keskiarvolla on menty eli jotain on tullut tehtyä oikeinkin. Iso osuus asiaan on varmasti se, että ensimmäistä kertaa koulussa opiskellaan minunkin mielestä tärkeää ja mielenkiintoista asiaa. Ja iso osa entiseen on se, etten ole vielä saanut yhtään opettajaa menettämään hermojaan minun takia. Entisaikaan se oli pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Eli opettajamateriaali on selkeästi parantunut 20 vuodessa! Kaikesta päätellen tästä on tulossa todella mielenkiintoiset  ja työntäyteiset reilut kolme vuotta.

Kaiken pahan alku ja juuri, eli työtapaturma, saa loppuselvittelynsä ensi kuun loppupuolella, kun asia käsitellään käräjäoikeudessa. Liki kaksi vuotta asia onkin ollut kesken ja paljon on mahtunut tänä aikana. Kun nyt ajattelee asioita taaksepäin, niin asiat ovat oikeastaan niin hyvin kuin ne olosuhteisiin nähden voisivat olla. Jalalla pystyy liikkumaan vaikka se koskeekin oikeastaan joka askeleella. Mutta tuohon pystyy onneksi itse vaikuttamaan olemalla paikallaan, lääkkeitä en ole sitä varten enää syönyt kun suolisto ei niitä kestä saatikka päänuppi. Leikkauksia siihen ei tällä hetkellä kannata tehdä, koska suurin osa kivuista on hermokipuja eikä muidenkaan kipujen loppumisesta olisi mitään takuita. Jäykemmäksi toki jalka tulisi, joka haittaisi entisestään liikkumista.

Nyt alkaa siis tämä osa elämää olemaan loppusuoralla, ja työtapaturmasta selvitty liki niin hyvin kuin mahdollista. Josko tästä esimerkistä olisi jollekin hyötyä siinä vaiheessa, kun jotain vakavaa omalle kohdalle sattuu. Omalla kohdalla ainakin auttoi se, että katseen suuntasi tulevaisuuteen eikä jäänyt tuijottamaan palasina olevaa jalkaa.

Voi perse!

Eilen piipahdin taas Etelä-Karjalan keskussairaalassa. Tällä kertaa en suinkaan näyttämässä jalkaani vaan persettä!
Kyllä sitä mies pari kuukautta katselee, kun paskoo pöntön ylt ympäriinsä vereen, mutta sitten tuli mitta täyteen. Jotenkin sitä uskoo että kaikki on kunnossa ja oireet häviää itsestää. Oikeaan aikaan sattui työterveyteen aika jalan takia, ja uskalsin ottaa asian puheeksi. No, vilkaistahan sine piti. Tai olisi pitänyt jos ei olisi sattunut... No kuitenkin, lääkäri laittoi lähetteen tähystykseen.
Kyllähän sinne meno hieman jännitti, osaltaan odotettavissa olevan kivun mutta toisaalta häveliäisyyden takia. Onneksi tuosta häveliäisyydestä karisi liki kaikki pois, kun olin vuosi sitten sairaalassa. Jotenkin oppinut kuitenkin asiat ottamaan asioina.
Mennessä tähystykseen, pitää laittaa hassut housut jalkaan. Siis sellaiset, joissa on reikä "väärällä" puolella. Onhan se hieman erikoinen tilanne, kun ventovieras mies työntää sormen hanuriin. Toki käteltiin ensin ja esiteltiin, että sillein tuttuja oltiin. Kuvittelin, että tähystimen laitto tekee kipeää, mutta se olikin kivuttomin homma. Oli vekkulia katsella näytöltä, miltä oma suolisto näyttää. Mutta se ei ollut ihan niin kivaa, kun suolistoon pumpattiin ilmaa, eikä tähystin meinannut mennä mutkista eteen päin. Tuntui, että maha räjähtää, ja hoitaja painoi kaksin käsin vatsaa. Onneksi välillä ilmaa purkautui uloskin, se vähän helpotti. Myös näytteide n otto suolesta tuntui, välillä enemmänkin. Lääkettäkin olisi saanut, mutta autolla ajo olisi ollut "nounou" vuorokauden ajan. Sanoi, että jos tämän pahempaa ei ole tarjolla niin kestän kyllä. Ja kestinkin.
Sinänsä jotenkin outo kokemus, kun on liki metri kaapelia sisuksissa, jalat levällään pöydällä, välillä perse laulaa ja rapaa roiskuu, mutta silti lääkärit, hoitajat ja potilas vitsailee niitä näitä.
Hetihän sieltä paljastui haavainen paksusuolentulehdus n. 30 cm matkalla. Ei kuulemma kovin paha vielä ja lääkkeillä ja epäterveellisellä ruoalla aletaan hoitamaan. Epäterveelisellä siis niin, ettei tuli jätettä. Siis kuidut pois ja lihaa, kalaa ym. No, sehän passaa. Ja juoda pitää paljon. En edes kysynyt että "oluttako?"... Näyttää olut olevan yksi oireita pahentavalla listalla tuoreen leivän, pullan, kaalin herneiden ym. lisäksi.
En tiedä, onko viimeisen vuoden lääkkeet olleet osaltaan aiheuttamassa sairautta. Myös stressi on osana sairauden puhkeaista. No, ei sillä ole sinänsä väliä, mistä johtuu. Onneksi tietää mikä siihen auttaa. Pahin, mitä tästä voi seurata, on avannepussi. Toivottavasti siihen ei tarvitse mennä, eikä se kuulemma ole edes todennäköistä. Hoidot ovat niin hyvin kehittyneet nykypäivänä.

Nyt tähän loppuun pieni vinkki: jos siellä pöntössä näkyy verta (sinne siis pitää aina kakin jälkeen vilkaista!) niin menkää lääkäriin! Ne suolet ei siellä paskan keskellä itsekseen parane, ja kun aikansa vitkuttelee, niin saattaa olla avannepussi mukana lopun ikänsä!

Hullu!

On pitänyt kirjoittaa kuulumisia monen monta kertaa mutta aina se on jäänyt. Hyviä ajatuksia teksteiksi on ollut ja varmasti myös mennyt. Pitäisi vissiin hyvät jutut aina sanella koneelle, ei niitä aivopieruja muuten muista. No, saattaa olla ihan hyväkin niin..

Reilut kolme kuukautta sitten kävin päiväkirurgisessa toimenpiteessä, jossa kuusi ruuvia poistettiin jalasta. Nyt alan pikkuhiljaa ymmärtää, miltä teuraskarjasta tuntuu. Niitä ei kai tosin haastattele sen enempää lääkäri kuin hoitajakaan. Kamat tuohon ja tähän pitkälleen ja se on siinä. Ajattelin, että teen sen mistä olen aina haaveillut: en nukahda nukutuksessa! Viimeinen, mitä muistan, on kun sanoin että päässä kihelmöi (niin kuin olisi nuppi täynä muurahaisia) ja sitten heräsin ihan helvetinmoiseen kipuun jalassa. Lääkettä sai kyllä kun pyysi, ja ihan pariinkin kertaan. Sitten olo alkoikin olla ihan normi, jalkaan ei (yllätykseksi) koskenut oikeastaan yhtään enempää, mitä nyt leikkauskohtiin luonnollisesti. Mutta osa niistäkin oli sellaisissa kohdissa, joissa ei ole ennestäänkään tuntoa, ei paha.Haavat parani kuten aiemmatkin juurikin niin hyvin kuin mahdollista. Huomaa että kotona on sairaalatason hygienia. Jep...

Oikeasti päiväkirurgia tuntuu todella miellyttävältä. Saa mennä omissa kamppeissa pienellä odotusajalla, ja pääsee pois heti, kun on tolkku palannut. Ei niinkään suurta riskiä sairaalabakteereista tai muista semmoisista, eikä tarvitse maata päivä tolkulla osastolla. Positiivinen kokemus kaikkinensa taas keskussairaalasta

Leikkauksen jälkeen ei olisi saanut käydä viikkoon saunassa, minä istuin kahden päivän jälkeen lauteilla. Järkeilin, että jos istuu alalauteilla ja roikottaa jalkaa kylmällä lattialla, ei syyllisty kovinkaan isoon rikokseen. Saatoin siitä sitten lähipäivinä kivuta ylemmäksikin, mutta ei siitä sen enempää, jalka parani kuitenkin ihan normitahtia.

Aikaisemmin kirjoitin, ettei panacodien rinnalle (ja syrjäyttäjiksi) takoitettu lyrica tunnu tehoavan. No ei se tehonnutkaan. Ainoa hyöty oli, että ukkovarpaan tyvestä jatkuvasti tulevat "sähköiskut" harvenivat. Mitään kipuja lääke ei tuntunut poistavan. Vajaa pari viikkoa ruuvien poiston jälkeen lopetin lyrican syönnin ja ehkä hyvästä syystä.

Olen aina pitänyt itseäni täysipäisenä ja jokseenkin "vahvana" luonteena. Minulla ei ole ollut tapana masentua eikä oikeastaan murehtiakaan, koska kaikesta selviää. Alkoholisteja ja masentuneita on perhepiirissä ja hyvissä ystävissä, ja ymmärrän, että kyse on oikeasti sairaudesta, vaikka monesti itsekin on sitä mieltä ettei pitäisi ajatella niitä "masentavia" asioita tai viinaa. Se on vaan niin hiton hassua, kun omassa päässä alkaa ajatukset pyörimään eikä niistä pääse irti. Kun yhdistää parisuhteeseen lääkkeiden aiheuttaman haluttomuuden ja vainoharhaisen mustasukkaisuuden, ei voi olla hyvää luvassa. Mutta kylläpä tuntui hyvältä keksiä liki joka ilta joku syy suuttua, vähän mököttää ja olla "marttyyri". Kirjoitin sitten vaimolle yhtä askelta vaille eroviestin ja odotin, tuleeko "totuus" julki.  

No ei tullut totuus julki. Muuten kuin siinä, että yhtäkkiä tajusin, että alan tulla hulluksi. Ja vaimo alkoi olla samaa mieltä. Lopetin lyrican syömisen ja ihan kuin joku olisi laittanut "valot päälle". Nyt, kun jälkeenpäin ajattelee, niin ihmeen pitkään noita söin. Mutta ei kai sitä itse tajua, kun pikkuhiljaa alkaa vintti pimetä. Mutta onneksi itse tajusi, että alkaa olla huonosti asiat. Pahempi, jos olisi mennyt siihen, että kaikki muut tajuaa mutta en minä. 

Työpaikan lääkäri määräsi helmikuulle sairauslomaa ja vakuutusyhtiökin suotsitteli joku aika sitten miettimään koulutuspaikkaa. Työkykykeskustelu oli ja meni eikä siitä kovinkaan kummoista tullut. Entiseen ei ole paluuta.  Toisaalta koulukaan ei kuulosta kovin vastenmieliseltä. 

Pari kuukautta sitten lääkäri määräsi uudet lääkkeet, jotka nostaa kipukynnystä, noritren nimeltään. Vähän ihmettelin, miksi lääkäri kyseli masennuksesta tms., olinhan kertonut nuo jutut hänelle. Tietenkin kotona piti kuuklata mitä lääkettä lääkäri määräsi. Lääke siis nostaa kipukynnystä mutta kyseessä on näköjään myös masennuslääke, lyricahan oli myös epilepsialääke. Syy, miksi lääkäri kyseli masennuksesta, löytyi lääkeselosteesta: 

"Jos Sinulla on todettu masennus ja/tai olet ahdistunut, Sinulla saattaa joskus olla ajatuksia vahingoittaa itseäsi tai jopa tehdä itsemurha. Tällaiset ajatukset voivat voimistua masennuslääkitystä aloitettaessa, koska näiden lääkkeiden vaikutuksen alkaminen vie jonkin aikaa, yleensa noin kaksi viikkoa, mutta joskus vieläkin kauemmin.".

 Sanoinkin rouvalle, että koittaa pitää minut hengissä seuraavat pari viikko. No, vitsi vitsi...

Panacoidessakin päätin pitää tauon, koska niihin kuulemma tulee riippuvaisiksi. No, säännöllisen kipulääkkeen lopettamisen sivuvaikutuksena tuli pahemmat kivut, varsinkin leposäryt. Liikkuessa edes panacod ei vienyt kipuja eli sinänsä muutos ei ollut mullistava. Liikkumistahan voi aina vähentää... Ei panacodin lopettamisesta edes mitään pahempaa koitunut vaikka puolisen vuotta niitä yhtäkyytiä tuli syötyäkin. Vatta kuralla muutaman päivän, tutisutti, vilutti eikä saanut oikein nukuttua. Enkä edes tajunnut, että kyse oli vieroitusoireista. Kun ei tehnyt yhtään mieli ottaa nappeja, ei edes silloin kun tajusin, mistä oireet johtuvat. 

Virtsan tuoksu muuten muuttuu aika mielenkiintoisesti aina lääkityksen mukaan!

Tammikuussa oli taas aika kirurgille. Lyhyesti toteamus oli, että jalkaan jää niin paljon vaivaa ettei "oikeisiin töihin" ole kykyä, eli fyysistä jaloilla tehtävään työhön. Ja keväällä pitää itse miettiä, aletaanko jalkaa luuduttamaan. Tarkoittaa siis kaksi tai kolme kuukautta jalka täysin liikkumatta. Toimenpide ei hirveästi houkuttele, koska jalassa tuntuu olevan aika paljon muutakin kipua (hermoista) joita ei luuduttamalla saa hallintaan. Nyt noiden kipujen kanssa pärjää kun saa itse määrätä miten liikkuu tai on liikkumatta. Enkä ihan vähällä lähde siihen, että nassutan lääkkeitä aamusta iltaan vain sen takia että voin tehdä jotakin, vatsa alkaa olla muutenkin hieman outona. Ja siksi ensi viikolla on aika sairaalaan paksusuolen tähystykseen. Alkoi hieman miestä huolestuttamaan, kun pari kuukautta paskoin veristä limaa. Ei tuntunut normaalilta.. Juurikin tästä syystä olen pyrkinyt lääkkeistä eroon ja mieluummin elänyt niiden kipujen kanssa. 

Vakuustusyhtiössä mietitään nyt mitä minun kanssa tehdään. Eläkettä on laitettu huhtikuun loppuun ja näköjään työsuhde Ovakon kanssa on päättynyt, tuli lopputili ja lomarahat. akuutusyhtiön ihminen kirjoitti että mieti varmuuden vuoksi koulutusmahdollisuuksia. No, sitä olen ilolla miettinyt jo pidempään...