Tänään koitti se onnen päivä että pääsin kotia reilun kahden viikon sairaalassa makaamisen jälkeen. Aika meni olosuhteisiin nähden nopeasti ja mukavasti. Tätä kirjoittelen tutulla ja turvallisella kotisohvalla.
Sitten ihan erikseen! Haluan kiittää Etelä-Karjalan keskussairaalan osasto 7:n henkilökuntaa! Kaikki olivat mahdottoman mukavia ja jaksoivat kuunnella jos jotain asiaa oli. Ja vaikka ei aina oikeasti ollutkaan. Ammatti-ihmisiä ja selvästi kutsumusammatissa, ei tuollaista työtä muuten pystyisi tekemään päivästä toiseen. Kahden viikon aikana sairaalassa huomasi myös sen, ettei omalla kohdalla asiat ole kuitenkaan niin huonosti. Pitää kuitenkin pilke silmäkulmassa sanoa että toivottavasti ei NÄISSÄ merkeissä enää tavata, muuten mieluusti kylläkin. Kiitokset myös leikanneelle kirurgille joka taisi olla (useastakin lähteestä mainittuna) paras mitä tuohon tilanteeseen oli mahdollista saada. Nostan hattua koko henkilökunnalle!!!
Eilinen päivä meni siis odotellessa lääkäriä että saisi luvan lähteä kotiin. No sitähän ei sitten kuulunut, ei lääkäriä eikä lupaa. Se rupesi hieman korpeamaankin kun tajusi ettei sairaalassa ole enää mitään "tekemistä" ja odotellaan vain lupaa päästä pois. Hannalta opitulla tavalla aloin tietenkin hiillostamaan hoitajia asian suhteen ja Hannalle taisin kiukutakin "saamattomasta lääkäristä" joka ei saa aikaiseksi tulla MINUA katsomaan. Hanna onneksi palautti minut maan pinnalle. Tiesin että kyseinen kirurgi oli päivystysvuorossa ja Hanna kysyikin, että mitä itse olet mieltä ajatellen kahden viikon takaista tilannetta: olisitko halunnut, että sinut leikannut kirurgi olisi pikemmin ollut kotiuttamassa jotain kiukuttelavaa potilasta kuin operoimassa jalkaasi? No jos asiaa ajattelee tuota kautta niin... Kävin sitten levollisin mielin nukkumaan ja nukuinkin pitkästä aikaa yön suhteellisen hyvin.
Aamulla kirurgi tulikin hymyssä suin kysymään että "kiire kotia, vai ?". Kirurgi kehui että jalka on hyvässä kunnossa ja valotti jatkosuunnitelmia. Kuuden viikon päästä otetaan röntgen ja nyhtäistään terästangot pois jalasta. Sitten saa alkaa varaamaan puolta painoa, yhdeksän viikon jälkeen jo varovasti kävelemään. Ihonsiirrot vaativat pitkän ajan toipuakseen ja niitä pitää varoa hankaukselta. Pitkä ja kivulias tie on kevään mittaan kuljettava, nyt aloitetaan varpaiden heiluttelulla ja ylemmän jalan jumpalla. Onnistuin jo kotia tullessa kolhimaan koipea rappusessa. Vähän sattui, ei haittaa... ;D
Heikki toi tasaisella kyydillä kotia ja kävi hakemasta apteekista lääkkeet. Työmaaltakin herrat soittelivat ja kyselivät tapaturman kulusta. Jos saataisiin tapaturmaselvitys viimein tehtyä niin vakuutusyhtiökin pääsisi maksamaan korvauksia sinne sun tänne.
Vaikka iloisella mielellä tässä on tullut mahdollisuuksien mukaan oltua niin kyllä kotiin tuleminen aina piristää! =)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti