Elämä alkaa pikkuhiljaa muistuttamaan normaalia arkea. Parin viikon sisällä on tullut käytyä ammattiosaston toimikunnan kokouksessa, Metalli 52:n ja JHL:n yhteisessä talvitapahtumassa, sivistyslautakunnan kokouksessa ja kävinpä ammattiosaston toimistolla tekemässä yhden päivystyksenkin. Ainoa asia, mikä tässä mättää, on se että joka hiton menoon pitää ruinata kyyti jostakin. Pääasiallinen kuljettaja on rouva mutta esimerkiksi lautakunnan kokoukseen tarvitsi kolme eri kuskia. Menohaluja alkaisi olla ja kokouksia harva se päivä, mutta liikuntakyvyn puute rajoittaa. Silloin tuo ei vielä haitannut, kun ei ollut jalan takia mitään mahdollisuuksia käydä missään, mutta nyt pienet riennot jo sujuu. No, josko reilun kuukauden päästä saisi ajaa autoa. Eppäillä kyllä soppii, siltä tuntuu. Hain kunnaltakin vaikeavammaisen kuljetustukea, mutta taitaa jalka olla kunnossa ennen kuin sieltä päätöstä tulee.
Jalassa ei sinänsä ole tapahtunut oikeastaan mitään, siis ainakaan mitään huomattavaa. Kun on liikkeessä niin punoittaa ja turpoaa, kun makaa paikallaan niin tuntuu kuin sähköä menisi läpi. Kipuja ei kauheasti ole edelleenkään, nukkumaan käydessä olen ottanut napin. Enkä sitäään edes joka ilta. Mutta sen tuntuinen jalka on, että kun lupa "kävellä" tulee, niin lääkkeiden syönti lisääntyy. Sellaista kipunointia tulee kun johonkin varvas vähän kolahtaa. Varsinkaan "nimetön" ei siedä yhtään taivuttelua, siitä kohtaa tulee k-piikki ulos. Viikon päästähän noista piikeistäkin pääsee eroon. Voi helvetti sitäkin päivää...
Tällä viikolla uskalsin pitää lapset kotona koko päivän. Hyvin meni kun korttia pelattiin ja katsottiin lastenohjelmia. Pienestä palvelusväestä oli muutenkin iloa ruoanlaitossa ja muissa pakollisissa askareissa. Onni tosin valitti "MIKSI MEIDÄN PITÄÄ AINA TEHDÄ KAIKKI TYÖT JA TYÖ TEETTE ÄIDIN KANSSA VAAN RUOKAA!", siis kun piti korjata astiat pois ruokapöydästä. Isin poika, aina vähän pitää liioitella kotihommia. Oman korvienvälinkin takia on hyvä että muksut on kotona, on vähän muutakin kuin telkku ja läppäri. Nyt saavat olla viikossa ainakin yhden tai kaksi päivää kotona, ei tarvitse Hannankaa ajella niin paljoa edes takaisin.
Tänäänkin soittelin vakuutusyhtiöön. Maanantaina on viimeinen palkallinen päivä ja siitä alkaa vakuutusyhtiön maksuvelvollisuus. Eilen oli jo lähtenyt tehtaalta palkkatodistus vakuutusyhtiöön. Saattaa olla, että sieltä alkaa rahaakin tulla ensi kuussa. Toiottavasti tai sitten tulee konkurssi. Vakuutusyhtiöstä sanoivat, että kiirehtivät asiaa ja voivat vaikka maksaa kaksi kertaa kuussa päivärahaa. Jotenkin tuntuu epäilyttävltä, kun kaikki on toiminut vakuutusyhtiön kanssa niin hyvin. Tosin jos työnantaja olisi hoitanut asiat niin kuin kuuluu, ei minun olisi tarvinnut edes vakuutusyhtiöön soittaa. Tehtaan kanssa kun on ollut vähän nihkeämpää, vaikka sieltä eräskin henkilö sanoi, ettei minun tarvitse itse mistään huolehtia vakuutusyhtiön suuntaan. Olisi saattanut päivärahojen saanti hieman viivästyä jos olisin tuon uskonut. Muistutuksena kaikille että pitäkää huoli oikeuksistanne älkääkä ihan sinisilmäisesti luottako, että kaikki hoidetaan niin kuin pitäisi.
Yksi erityisen mukava asia piristi viikko sitten päivää. Eräästä lehdestä otettiin yhteyttä ja pyydettiin kolumnia siitä, miten tapaturma kävi ja miten siitä on elämä jatkunut. Siellä oli selkeästi asiantunteva päätoimittaja (lipasu, terkkuja vaan...) lukenut tätä blogia. Eli minä alan sitten tituleerata itseäni tulevaisuudessa kolumnistiksi! Hah, ja yhden kolumnin kokemuksella. Siis jos se nyt ikinä julkaistaan....
Sitten se ensi puraisu. Nyt on liki kaksi kuukautta, kun edellisen kerran edes maistoin mitään alkoholipitoista. Mutta nyt, kun lapset menivät nukkumaan, avasin fizz-tölkin. En tiedä, olenko tätä yhtä ansainnut mutta mitä väliä. Hyvältä se maistuu, näköjään. Ja ei, en ole ottanut enkä ota panacodia tänään! :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti