Pandoran lipas avattu...(?)

Aamulla huomasi taas jalasta, kuinka mukavaa oli käydä ammattiosaston kokouksissa. Kun kinkkasin hyvin lyhyellä askeleella keittiöön kahvinkeittoon, tirahti pieni kyynel silmäkulmaan. Niin makealta jalka tuntui taas. Mitä enemmän liikkuu, sen kipeämpi on. Ja mitä pidempään on paikallaan, sen kipeämpää tekee taas lähteä liikkeelle. Tosi miellyttävä yhdistelmä! Mutta mentävä on, maattu on jo ihan tarpeeksi. Pienin askelin mutta kuitenkin.

Eilen pidettiin ammattiosaston toimikunnan kokous ja siihen perään kevätkokous. Paikalla oli 15 jäsentä ja päälle syötiin kylpylässä. Kohta onkin ammattiosaston alkuvuoden kokoukset taputeltu, yhtä enää puuttuu.

Pääsiäispyhät tuli ja meni. Pitkänä perjantaina pääsi ensi kerran saunaan yli kahteen kuukauteen. Kyllä teki hyvää istua leppeissä löylyissä, kylmä oluttölkki kädessä ja puhua "miesten juttuja" Onnin ja appiukon kanssa. Pienenä yksityiskohtana mainittakoon, että kävin myös ensi kertaa yli kahteen kuukauteen seisoviltaan suihkussa. Kaikkea sitä päähän pälkähtääkin... Jalka ei kyllä tykkää tuosta löylyttelystä läheskään yhtä paljon. Ilmeisesti lämpö turvottaa sen verran, ettei meinaa nahkoihin mahtua. Mutta saunaakin vähän kerrassaan ja pikkuhiljaa.

Huomenna olisi leikanneen kirurgin tapaaminen. Vähän jänittää kuulla hänen mielipiteensä jalasta ja sen toipumisesta. Toisaalta kiinnostaa kovasti mitä tästä eteenpäin tapahtuu. Ilmeisesti tuon ortoosin saa jättää pois ja joku tuki tuohon jalkaan pitäisi saada. No, huomenna nuo kait selviää.

Tänään saatoin avata sellaisen pandoran lippaan, jota ei enää saa kiinni. Tökkäsin imurin johdon seinään ja köpöttelin mielen kanssa kämpän ympäri. Sitten menin kellariin, otin pyykit pois kuivurista, laitoin sinne märät ja pyykkikoneen myös pyörimään. Kaikki ei sujunut ihan yhtä sutjakkaasti kuin vielä tammikuussa mutta kuitenkin. Minusta alkaa kuoritua pikkuhiljaa koti-isi sohvaperunan sisältä. :D

Timppa ja lupa astua

Vai pitäisikö sanoa että täysipainovaraus? No, oli miten oli, niin tänään sai alkaa tallaamaan koko painolla oikean jalan varaan, ortoosi jalassa toki edelleen. Voin kertoa, ettei sellaista mahdotonta liikunnan riemua saanut kokea.
Kun varovasti alkaa varaamaan painoa kantapäälle niin nilkkaan sattuu. Tätä sinänsä ihmettelen koska nilkan pitäisi olla ehjä vaikka aika turvoksissa onkin. Samoin itse kantapää tuntuu aika aralta.
Sitten, kun painoa laittaa hieman isommalle alalle, kipu alkaa samalla levitä päkiää kohti. Varpaat eivät onneksi osu lattiaan kävellessä, kun ne eivät siedä juurikaan vääntämistä.
Kun kinkkaamiselle on löytänyt kultaisen keskitien, alkaa polviin sattua. Siis molempiin! Nyt liikkuminen on rajoittunut olohuoneen ja keittiön välille, eli vielä en tiedä mihin muualle alkaa liikkuessa koskemaan. Onneksi leposärkyä ei ole, pystyy kivun määrää säätelemään oman liikkumisen mukaan.


Näin jälkikäteen on tullut mieleen pieniä asioita, joita ei edes alkujaan muistanut. Jonkinlaisia välähdyksiä tai jotain...


Teelmän mossahdus jalalle, jolloin ensimmäinen ajatus oli että ei sattunut pahasti. Tämä ajatus meni ohi saman tien.

Honkaharjun sairaalassa makasin sängyssä ja mietin viikonlopu Rytöniemen reissua sauvojen kanssa. Tämä ajatus alkoi haihtua kun alettiin puhua leikkauksesta ja Lappeenrannan reissusta.

Ihan helvetillinen kipu, kun invataksikuski veti peittoa kipeän jalan varpaiden yli. Ymmärsi kyllä heti, kun asiakas reklamoi.

Keskussairaalassa oli outo hyörinä ja tekemisen meininki. Siellä tuntui heti, että asiat on hoidossa.

Leikkaukseen mennessä vapisin ihan hitosti. En tiedä johtuiko se esilääkityksestä, jännityksetä vai mistä.

Kesken leikkauksen herätessä, ja hölmöjä kysellessä, ihana henkilökunta tuli heti tarjoamaan lisää "torkkulääkettä". Tuosta on jäänyt tosi välittävä muistikuva.

Leikkauksen jälkeen palelti ja tutisutti aivan hitosti. Puhaltimella lämmitettävän peiton alla alkoi kroppa pikkuhiljaa tasaantumaan.

Sitten kaikkein mieleenpainuvin hetki. Joku rapsutti varvasta kesken unien ja herätti.  Kaksi sairaanhoitajaa seisoi sängyn päässä hymyillen, aivan kuin olisivat jossain muualla kuin töissä. Hoitaja jutteli jotain, ainakin kysyi että "koskeeko?". Tunto oli siis palannut leikkauken jälkeen. Ei koskenut mutta hetken päästä koski. Tuo hetki aloitti parin viikon jakson osasto seitsemällä. Hyvällä alulla on varmasti vaikutusta loppuaikaankin.

Aika alussa sairaalajaksoa, virtsasin istualtaan pöntön ohi (kuvitteliko joku että se on mahdotonta?). Olin kovin pahoillaan asiasta, enkä tajunnut että elämässä on muutakin mietittävää.

Piikkejä lihasta

Tänään oli ensimmäinen käynti keskussairaalassa sen jälkeen, kun sieltä 1,5 kuukautta sitten pääsin pois. Päivän aiheena oli jalan röntgen ja K-piikkien poisto. Röntgen meni ohi kuin itsestään, ja ehdin käydä moikkaamassa osasto viidellä pötköttelevää kaveria.
Hyvissä ajoin kinkkasin ortopedian polille ja siellä jo innokkaat miehet odottelivatkin. Ortoosin ja siteiden poiston jälkeen herrat kaivoivat pirtupullon kaapista. Ei siitä kuitenkaan ryyppyä saanut vaan sillä hölvättiin K-piikkien juuret. Bakteerit juotetaan niin känniin etteivät ymmärrä piikkien poiston jälkeen suunnistaa valmiista reiistä jalan sisälle. Näin ymmärsin...
Aikamme siinä heitettiin huulta ja kaverit kaivoivat työkalun esille. Tonget olivat liki samanlaiset kuin mitkä tahansa jokaisesta työkalupakista löytyvät. Naislääkäri otti tonget ja nyppäisi piikit pois. Ei kipua, ei huutoa eikä tuskanhikeä! Verta vuoti reiistä aika tavalla mutta sekin tyrehtyi nopeasti. Ennakkoajatuksiin nähden aika mitätön juttu. Harmi kun eivät antaneet tikkuja mukaan, säännöt kuulemma kieltävät. Nyt pitää vielä pari päivää malttaa olla saunomatta mutta pääsiäissaunaan pääsee!
Röntgenin perusteella remontti on ihan hyvin onnistunut. Viikko mennään puolipainovarauksella, sitten saa alkaa tallaamaan. Kolmen viikon päästä on kirurgin tapaaminen ja sen jälkeen saa tuen pois. Sitten oikeasti näkee missä kunnossa jalka on ja mitä sillä pystyy tekemään. Aika huonolta tuo tässä vaiheessa tuntuu. Koipi on edelleen aika turvoksissa ja nilkkakin tuntuu aika kipeältä. Mutta kaikki aikanaan, ei toinna hättäillä.

Eilen juttelin aluehallintoviraston tarkastajan kanssa. Joskus kesällä selviää, vievätkö tapaturmani eteenpäin. Vakuutusyhtiönkin kanssa soittelin, sielläkin paperit pitäisi olla kunnossa. Pari kuukautta tapaturman jälkeen ainakin paperiasiat alkaa olla kunnossa. Kunhan tuon koiven saisi vielä kondikseen mutta siihen ei taida ihan toisetkaan kaksi kuukautta riittää.

Metallin liittokokousvaalit meni porukalta hyvin, vaikka itse jäinkin yhdeksän äänen päähän paikasta. Omalta osalta jäi loppukiri hieman vajaaksi mutta parempi onni ensi kerralla. Ammattiosaston ryhmästä pääsi neljä läpi edellisen kolmen sijaan, ja Kymen alueella meidän kannatus nousi kuusi prosenttiyksikköä ja voitettiin yksi paikka lisää. Ainoa mikä ei onnistunut oli äänestyprosentti, se oli surkea kuten koko maassa.

Elämä rullaa omaa latuaan päivästä toiseen. Yhtenä tai kahtena päivänä viikossa pienemmät muksut on minun kanssa kotona, on vähän elämäniloa. Ja Vilmakin tulee koulusta hyvissä ajoin korttia pelaamaa. Arkiaskareet ovat edelleen aika hankalia mutta kyllä nekin tästä alkaa helpottamaan kun saa varata jo painoa. Kokouksissa on tullut käytyä jos joku on kyydin tarjonnut. Ei ole ihan päässyt rämettymään sohvannurkkaan.

Ensi puraisu

Elämä alkaa pikkuhiljaa muistuttamaan normaalia arkea. Parin viikon sisällä on tullut käytyä ammattiosaston toimikunnan kokouksessa, Metalli 52:n ja JHL:n yhteisessä talvitapahtumassa, sivistyslautakunnan kokouksessa ja kävinpä ammattiosaston toimistolla tekemässä yhden päivystyksenkin. Ainoa asia, mikä tässä mättää, on se että joka hiton menoon pitää ruinata kyyti jostakin. Pääasiallinen kuljettaja on rouva mutta esimerkiksi lautakunnan kokoukseen tarvitsi kolme eri kuskia. Menohaluja alkaisi olla ja kokouksia harva se päivä, mutta liikuntakyvyn puute rajoittaa. Silloin tuo ei vielä haitannut, kun ei ollut jalan takia mitään mahdollisuuksia käydä missään, mutta nyt pienet riennot jo sujuu. No, josko reilun kuukauden päästä saisi ajaa autoa. Eppäillä kyllä soppii, siltä tuntuu. Hain kunnaltakin vaikeavammaisen kuljetustukea, mutta taitaa jalka olla kunnossa ennen kuin sieltä päätöstä tulee.

Jalassa ei sinänsä ole tapahtunut oikeastaan mitään, siis ainakaan mitään huomattavaa. Kun on liikkeessä niin punoittaa ja turpoaa, kun makaa paikallaan niin tuntuu kuin sähköä menisi läpi. Kipuja ei kauheasti ole edelleenkään, nukkumaan käydessä olen ottanut napin. Enkä sitäään edes joka ilta. Mutta sen tuntuinen jalka on, että kun lupa "kävellä" tulee, niin lääkkeiden syönti lisääntyy. Sellaista kipunointia tulee kun johonkin varvas vähän kolahtaa. Varsinkaan "nimetön" ei siedä yhtään taivuttelua, siitä kohtaa tulee k-piikki ulos. Viikon päästähän noista piikeistäkin pääsee eroon. Voi helvetti sitäkin päivää...

Tällä viikolla uskalsin pitää lapset kotona koko päivän. Hyvin meni kun korttia pelattiin ja katsottiin lastenohjelmia. Pienestä palvelusväestä oli muutenkin iloa ruoanlaitossa ja muissa pakollisissa askareissa. Onni tosin valitti "MIKSI MEIDÄN PITÄÄ AINA TEHDÄ KAIKKI TYÖT JA TYÖ TEETTE ÄIDIN KANSSA VAAN RUOKAA!", siis kun piti korjata astiat pois ruokapöydästä. Isin poika, aina vähän pitää liioitella kotihommia. Oman korvienvälinkin takia on hyvä että muksut on kotona, on vähän muutakin kuin telkku ja läppäri. Nyt saavat olla viikossa ainakin yhden tai kaksi päivää kotona, ei tarvitse Hannankaa ajella niin paljoa edes takaisin.

Tänäänkin soittelin vakuutusyhtiöön. Maanantaina on viimeinen palkallinen päivä ja siitä alkaa vakuutusyhtiön maksuvelvollisuus. Eilen oli jo lähtenyt tehtaalta palkkatodistus vakuutusyhtiöön. Saattaa olla, että sieltä alkaa rahaakin tulla ensi kuussa. Toiottavasti tai sitten tulee konkurssi. Vakuutusyhtiöstä sanoivat, että kiirehtivät asiaa ja voivat vaikka maksaa kaksi kertaa kuussa päivärahaa. Jotenkin tuntuu epäilyttävltä, kun kaikki on toiminut vakuutusyhtiön kanssa niin hyvin. Tosin jos työnantaja olisi hoitanut asiat niin kuin kuuluu, ei minun olisi tarvinnut edes vakuutusyhtiöön soittaa. Tehtaan kanssa kun on ollut vähän nihkeämpää, vaikka sieltä eräskin henkilö sanoi, ettei minun tarvitse itse mistään huolehtia vakuutusyhtiön suuntaan. Olisi saattanut päivärahojen saanti hieman viivästyä jos olisin tuon uskonut. Muistutuksena kaikille että pitäkää huoli oikeuksistanne älkääkä ihan sinisilmäisesti luottako, että kaikki hoidetaan niin kuin pitäisi.

Yksi erityisen mukava asia piristi viikko sitten päivää. Eräästä lehdestä otettiin yhteyttä ja pyydettiin kolumnia siitä, miten tapaturma kävi ja miten siitä on elämä jatkunut. Siellä oli selkeästi asiantunteva päätoimittaja (lipasu, terkkuja vaan...) lukenut tätä blogia. Eli minä alan sitten tituleerata itseäni tulevaisuudessa kolumnistiksi! Hah, ja yhden kolumnin kokemuksella. Siis jos se nyt ikinä julkaistaan....

Sitten se ensi puraisu. Nyt on liki kaksi kuukautta, kun edellisen kerran edes maistoin mitään alkoholipitoista. Mutta nyt, kun lapset menivät nukkumaan, avasin fizz-tölkin. En tiedä, olenko tätä yhtä ansainnut mutta mitä väliä. Hyvältä se maistuu, näköjään. Ja ei, en ole ottanut enkä ota panacodia tänään! :D

PRKL! Koirakin jäi sitten auton alle!!!

Kyllä tuntuu huono tuuri riivaavan. Sunnuntaina Hanna oli lähdössä hiihtämään lasten kanssa ja vei koirat häkkiin. Eikös Ruski pyörähtänyt salamana ympäri, kun hihnan otti pois kaulasta, ja livahti ovesta karkuteille. Ja Santtu tietenkin perässä!

Ei mennyt pitkään kun pihaan tuli saab josta etuvalo ja vilkku rikki. Kuski kertoi että musta koira oli jäänyt alle ja joku oli neuvonut meille. Heti perään ajoi volvo pihalle kyselemään kanssa kenen koiria ja lupasivat lähteä hakemaan ne kotia. Onnettomuudekseen volvo vain peruutti penkkaan ja jäi siihen tukkien tien.
Hannakin tuli lasten kanssa kotia tässä vaiheessa. Siinä sitten soiteltiin naapurille ja ukille että saataisiin ainakin Santtu kotia että päästäisiin lääkäriin, joka viimein löytyi Parikkalasta.

Ohi ajanut naapuri toikin Santun kotia kun oli tunnistanut meidän koiraksi. Ruskikin hölkytteli tietä myöten kohta ja joku sai sen tieltä kiinni. Naapuri sai hinattua volvon pois penkasta ja ukki lähti viemään meitä Parikkalaan. Hannasta ei olisi kyllä ollut autoa ajamaan, sen verran vatkasi kädet säikähdyksestä. Perheen tytöt ottivat muutenkin jutun aika rankasti, oli aika itkuista porukkaa. Onni sen sijaan pyörähti sisälle katsomaan lastenohjelmia...

Kun Santtu kannettiin autoon, ei sillä pelannut yksikään jalka ja pääkin näytti siltä että silmästä vuotaa verta. Minulla oli aivan päivänselvää että lopettaminen on edessä. Lääkäri totesi heti että oikea etujalka on poikki kun se on aivan hervoton. Muut jalat jo siinä vaiheessa liikkuivat.

Seitsemän tai kahdeksan röntgenkuva jälkeen Santusta ei löytynyt yhtään murtunutta luuta. Sisuskalutkin näyttivät ehjiltä, samoin virtsarakko joka vielä lopuksi ultrattiin. Silmät olivat ihan ok, veri tuli silmän alta olevasta muutaman sentin haavasta joho tuli pari tikkiä. Silmän päälläkin oli pieni vekki joka ei vaatinut tikkausta. Ainoa paha asia on tuo oikea jalka joka ei ota yhtään päälle eikä Santtu sitä edes nosta. Lääkärin mukaan kuukaudessa selviää onko kyseessä "puujalka" vai onko hermot katkenneet. Kyllä siellä jotain pientä eloa tuntuisi olevan kun rapsuttelee. Mutta sitten pitää miettiä mitä tehdään jos jalka ei tule enää yhtään toimivaksi. Muuten tuntuu olevan oma ahne, vilkas itsensä. Mutta aika näyttää, toivotaan parasta.

Omalta kohdalta voi sen sanoa ettei juuri mitään muutosta ole tapahtunut. Ei jalassa eikä kuulemma työmaallakaan. Tapaturman tutkinta on edelleen viemättä loppuun joten vakuutusyhtiöön ei ole saatu lähetettyä selvitystä tapaturmasta. Tämä taas tarkoittaa sitä että kahden viikon päästä loppuu palkanmaksu eikä vakuutusyhtiöltä saa korvausta.

Saattaa alkaa vituttamaan pikkuhiljaa. Ihan kuin tässä ei olisi muutakin ajattelemista kuin päivänselvien asioiden takia soitella pitkin maailmaa. No, eiköhän tämäkin tästä, pikkuhiljaa. Luulen, että kun saan tämän päivän puhelut soitettua, niin asia on paljon selvempi. :)

Sukulointia

Taas on viikko lopuillaan, huomenna jo perjantai. Aika tuntuu kuluvan hitaasti mutta johonkin nuo päivät katoavat. Tänään pääsi jopa IAP:n kokoukseen!.

Viime viikonloppu oli tapatumarikas kun kaverit kävivät parivuotiaan tytön kanssa kylillä. Vuoteen ei oltu nähtykään. Yksi työtaso kasattiin ja yläkerran tolppaan asennettiin telkkari. Siis kaveri teki, minä olin piällysmiehenä. Sinänsä outo vierailu ettei tullut saunottua eikä parannettua maailmaa aamuyöhön. Mutta joskus näin...

Sunnuntaina käytiin lasten ja papan kanssa sukuloimassa Haminassa. Hannaa ei otettu mukaan kun se ei ole mitään sukua. Tai sitten rouva halusi jäädä tekemään rauhassa esseetä. Jokainen voi valita mieleisen vaihtoehdon.
Olikin mukava käydä morjestamassa pitkästä aikaa Joppe-setää. Oskulla piipahdettiin myös kahvittelemassa. Rakkaalla serkullakin olisi käyty mutta jouduttiin jäämään ulkorappusille. Mahatautia perheessä, joopajoo... ;D
No ensi kerralla sitten!
Onkin alkanut jo ahdistaa, ettei sukulaisia näe enää nykyään kuin hautajaisissa. Pitää tehdä tähän muutos kun alkaa koipi kestää autolla ajoa. Se on lupaus, vaviskaa sukulaiset!

Kummiakin käytiin moikkaamassa sairaalassa jossa toipuu aivoveritulpasta. Mukava oli nähdä pitkästä aikaa vakkakin sinänsä ikävissä puitteissa. Kaikkea voi näköjään sattua, ihan jokaiselle.

Jalka kesti suht hyvin matkan rasitukset. Illalla tosin turvotti ja pakotti mutta panacodilla siitä selvisi. Kyllä pienet kolotukset kestää kun pää saa tuulettua. Välillä täällä kantapäät tömisee ja puhutaan aika isoilla kirjaimilla eli hyvä jos vähän tuulettaakin. Vaikka kaipa tuokin kuuluu asiaan.
Kuten kuvasta näkyy, ei jalassa ole oikein tapahtunut muutosta. Siirteet voivat hyvin, kuivat lärpäkkeet ovat hävinneet. Turvotuskin on aavistuksen laskenut kun sidettä on kärsinyt pitää hieman tiukemmalla. Samoin räikeä punoitus on vaihtunut terveen kalmankeltaiseen sävyyn.
Nyt jo hirvittää vajaan kuukauden päästä oleva K-piikkien poisto. Jos piikki hojonkin hipaisee niin tunne on aika ilkeä. Voin vain kuvitella (tai siis en oikeasti...) miltä tuntuu kun se nykäistään pois. Ja niitä on siis kaksi. Prkl... Toisaalta odottaa ennen piikkien poistoa olevaa röntgeniä ja tietoa että kaikki on ok. Sitä sopii toivoa.

Hiihdottomalla lomalla

Kuten tekstien harvenemisesta voi päätellä, ei tälläisen sohvaperunan elämässä juuri tapahdu mitään. Vai mitä päättelette siitä että lähdin lasten kaverin 6- vuotis synttäreille, siis lastenkutsuille viime sunnuntaina! Alkaa kaipaamaan hieman muutakin kuin sohvannurkkaa ja läppäriä.
Tämä hiihtolomaviikko onkin tarjonnut sinänsä vaihtelua kun perhe on ollut kotona. Viikko onkin ollut aika hulinaa nimppareiden, uimahallireissujen ja muiden menojen takia. Siis muiden, ei minun osalta. Kaikesta tästä johtuen on ilmapiirikin välillä kiristynyt. Välillä on puhuttu ihan isoillakin kirjaimilla mutta ilmeisesti vakavammilta kriiseiltä on säästytty, onneksi. Hermoja tuntuu kiristävän vähän jokaisella, syystSä jos toisesta.

Koipi on liki entisellään, turvoksissa mutta aika vähillä kivuilla. Punoitus on ehkä hieman vähentynyt mutta sellaiset kihelmöinnit ja muut oudot tuntemukset lisääntyneet. Tiedä sitten alkaako tuonne pikkuhiljaa tunto palailemaan ainakin siltä tuntuu. Siirteistäkin on rupea lähtenyt aika hyvin ja itse siirteet punoittavat aika terveen oloisesti. Se kohta, josta ihao otettiin, on parantunut hyvin vaikka tuli pari viikkoa vähän sössittyäkin. Ei sitä olisi tarvinnut öljytä kun parista kohtaa vielä eritti. Öljyhän teki sen ettei ne kohdat sitten kuivuneet. No nyt nekin alkaa olla kuivat mutta antaa odottaa öljyä vielä muutaman päivän. Sinänsä vekkulia että vierekkäisiä kohtia kutittaa ja kirvelee, on vähän huono raapia. Öljy tuohon auttaisi mutta...

Viikonlopuksi tuleekin kaverit lapsineen kylille. Saa vähän vaihtelua ja piristystä tähän normaaliin rytmiin. Tiedä vaikka uskaltaisi mennä keittiöön auttelemaan ruoanlaitossa. Hanna tuntuu kaipaavan italialaisviikoille vaihtelua ja kieltämättä sitä itsekin kaipaa hellan ja nyrkin väliin. Tänään jo paistelin aamulla munia ja illalla pilkoin salaattia. Sen verran tuo uloke antaa olla pystymmässä ettei ala niin hitosti pakkaamaan painetta.

Koirat haukkuu, karavaani kulkee... Liittokokousvaalit painaa päälle ja melkein kaikki voitava on tehty. Jos kellä on mahdollisuutta äänestää niin käykää antamassa äänenne. Nyt päätetään mihin suuntaan metalliliitto menee seuraavat neljä vuotta.